Kaksi novellia

 Novelli 1

Oli pimeää. Ainoa valonlähden oli kuu ja tähdet, jotka loistivat korkealla taivaalla. Kuun valo osui palatsin kattotiileihin, luoden pinnasta sinertävän hohtoisen. Yön rauhallisen hiljaisuuden rikkoi varovaiset ja vikkelät askeleet palatsin katolla. Jiayi astui askel askeleelta varoen kohti päämääräänsä. Tehtävä oli helppo. Hiivi jotenkin sisälle, äläkä missään tapauksessa jää kiinni. Hänet oli palkattu tähän tehtävään syystä, eikä hän saanut epäonnistua. Ei nyt ei, koskaan. 

Hitaasti ja varoen Jiayi kyykistyi kattotiilien päällä ja alkoi hivuttautumaan kohti katon reunaa. Oli päästävä alemmas, oli päästävä seinien reunoille. Ilme oli naamion alla vakava ja jännittynyt, ihan kuin kiveä. Yksikin väärä liike ja hän olisi mennyttä. Jiayi hivuttautui lähemmäs ja lähemmäs, hänen jalkansa jo yli reunan. Pian hän roikkui vain käsiensä varassa katon reunalla. Jalat roikkuivat ja hieman heiluivat tuulessa. Jiayi katsoi alas. Varpaat ulottuivat melkein valkoisen marmori seinän reunalle. Olisi pakko päästää irti. Jiayia alkoi kuumottaa. Sydän alkoi lyömään ja korvissa alkoi soimaan. 

- Noniin..noniin, päästät vain irti ja tiputtaudut seinän reunalle. Ei se ole niin vaikeaa! 

Jiayi mutisi hiljaa itselleen. Hän veti syvään henkeä. Sormista loppuisi pian energia, ne tutisivat jo katon reunaa vasten varmaan jo ihan punaisina.

- Päästä irti.. Äläkä kiljaise!

Samalla hetkellä, kun Jiayi sai sanat ajateltua, hän sulki silmät ja päästi irti.

Tuntui siltä, että aika olisi hidastunut. Jiayi säpsähti ja avasi silmänsä. Jalat olivat tukevasti seinän reunalla. Hän huokaisi helpotuksesta, korvissa soiva ääni hiljeni ja hengitys palautui normaaliksi. Vaikka Jiayi halusi vain jäädä ikuisesti paikoilleen, hän tiesi ettei voisi. Siten hän jäisi kiinni.

Jiayi nielaisi ja lähti varoen ja hitaasti ujuttautumaan seinää vasten kohti määränpäätä, yhtä monista palatsin kamarista. Marmori tuntui jalkojen alla kylmältä. Hän oli ottanut kenkänsä pois helpotuksen vuoksi. Korkokengillä kiipeäminen ja juokseminen tässä tilanteessa ei olisi toiminut. Mekko oli jo tarpeeksi. 

Askel askeleelta Jiayi hivuttautui lähemmäs ja lähemmäs kamarin parveketta. Jalat ja kädet olivat jo kylmät. Kylmä marmorin pinta ja tuuli ei houkuttanut yhtään. Sydän alkoi taas hakkaamaan, kun kamarin parvekkeen kaiteet tulivat näkyviin. Jiayi hidasti tahtiaan. Hänen oli oltava hiljaa, niin hiljaa kuin koskaan. Niin hiljaa ettei häntä olisi koskaan edes ollut.

Pian hän oli ihan kaiteiden vieressä. Kaiteiden pylväät olivat yksityiskohtaiset. Marmoriin oli kaiverretut kuviot olivat kaikissa samat. Jiayi astui hitaasti kaiteen yli parvekkeelle, mekon helma perässä laahaten. Jiayi jähmettyi hetkeksi paikoilleen. Hän oli päässyt parvekkeelle ehjin nahoin. Se oli pieni voitto, mutta isompi haaste oli vielä edessä. 

Jiayi astui hiljaa kohti parvekkeen ikkunaa. Palatsin ikkunat olivat isot ja korkeat, mutta onneksi verhot olivat kiinni, häntä ei näkyisi toiselle puolelle… Eihän? 

- Pitäisi päästä sisälle ilman, että mut huomataan.. 

Jiayi ajatteli itsekseen samalla, kun hän otti tikarinsa mekkona taskusta. Hän veti tikarin pois sen suojasta ja pisti suojan takaisin taskuun. Terä loisti sinistä ja hopeaa kuun valossa. Hiljaa hän hiipi ikkunan eteen ja jatkoi kohti parvekkeen ovea vakava ilme kasvoillaan. 

- Kuka siellä?

Kuullessaan nuo sanat, Jiayi jäätyi paikoilleen. Sydän alkoi taas lyömään ja tuli kuuma.. ei, kylmä. Häntä vapisutti, jopa kauhusta. Jiayin silmät olivat ammollaan. Tuuli heilutti mekon helmaa ja hänen tummaa tukkaa. Tuuli voimistui hetkeksi. Se ulvoi korvissa ja tuntui ilmassa. Taivaalle oli ilmestynyt pilviä peittäen tähdet ja kuun. Tuuli lauhtui ja tuli hiljaista. Liian hiljaista. 

****

Novelli 2

Erity lyyhistynenä lattialle makasi palatsin kylmällä lattialla, sodan keskellä. Sota naapurimaan kanssa, joka oli syttynyt syistä, joita hän ei tiennyt eikä ymmärtänyt. Maiden välit olivat aina olleet hyvät, ei mitään ristiriitoja, mutta yhtäkkiä jokin meni väärin. 

Nyt Erity makaa maassa, kukistettuna prinsessana, avuttomana, vapisten kylmästä, tuskasta ja pelosta vihollisimperiumin keisarin edessä.

Hänen sydämensä hakkasi läpi koko kehon. Jalkoihin ja käsivarsiin sattui, ihan kuin niitä olisi tallottu. Kämmenissä oli pieniä haavoja pirstaloituneista ikkunoista. Hiukset sekaisin ja naama likaisena. Erity mulkoili kulmakarvojensa läpi kohti. Hän oli liikkumatta, puhumatta, täysin paikoillaan. Ehkä häntä pelotti puhua. Mitä jos hän sanoisi jotakin väärin ja suututtaisi keisarin niillä?

- Mikä on nimesi?

Keisarin kysymys kaikui läpi palatsin avaria käytäviä. Ääni kuului varmaan ulos asti auki olevien ikkunoiden takia. 

Erity ei sanonut mitään, ei edes liikkunut, mulkoili vain. Hän oli luonteeltaan itsepäinen, mutta tällä hetkellä itsepäisyys ei ollut ainoa asia, joka piti hänen suunsa kiinni.

Keisari ei räpäyttänyt silmiään, vaan jatkoi Erityn silmiin tuijottamista. Ihan kuin hänen silmien takana ei ollut mitään muuta kuin tyhjyyttä ja verenhimoa. Ihan kuin niistä puuttuisi elämä. 

Taustalla soi vain hiljaisuus. Jos huutaisi, huuto kaikuisi pitkälle pitkin palatsin avoimia käytäviä. Elämän tunne palatsista oli kokonaan hävinnyt. Se ei enää näyttänyt tutulta paikalta, jotai Erity kutsui kodikseen. Nyt se oli turmeltu verellä ja lialla. Ainoa elämä oli mahdolliset linnut, hyönteiset ja vastustajan sotilaat, jotka kävelivät ja juoksivat ympäriinsä, etsien mahdollisia selviytyjiä. 

Erityn sydän hakkasi lujaa hänen rinnassaan, ihan kuin se yrittäisi päästä pakoon. Oli kuuma ja samaan aikaan todella kylmä. Kädet ja jalat olivat jäässä, mutta muuten Eritystä tuntui, että hän olisi tulessa. Hän tunsi niin paljon pelkoa ja epätoivoa, mutta samaan aikaan myös vihaa ja raivoa. Se varmaan näkyi. Raivo varmasti näkyi hänen silmistään ja kasvoistaan. Hän oli varma siitä. 

Pitkään kumpikaan heistä ei liikkunut tai sanonut mitään, hädin tuskin räpäytti silmiään. Erity halusi vain olla paikoillaan, tai ehkä hän halusi nousta ja juosta pois, mutta pelko oli naulannut hänen raajansa lattiaan. Mutta ajatus siitä mitä hänelle voisi käydä, jos hän jäisi paikoilleen eikä liikkuisi, tunkeutui koko ajan hänen mieleensä. Ei hän voisi antaa sen tapahtua. Ei sen jälkeen mitä hän oli kokenut ja nähnyt. Mutta mitä jos Erity jäisi kiinni? Entä sitten?

Erity nielaisi. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja puri kieltään. Mieluummin hän kuolisi yrittäen. Hän puri kieltään vielä kovempaa, kunnes hän nousi ylös ja juoksi Keisarin ohitse, eikä katsonut taakseen. Sydämen tykytys ja hengittäminen kaikui korvissa, kunnes korviin kantautui huuto:

- Pysäyttäkää tyttö!

Erity haukkoi henkeään ja katsoi taakseen. Ei liian kaukana takana, hän näki sotilaita, jotka lähtivät hänen peräänsä. Nähdessään tämän, Erity kiljaisi. Jos hän jäisi kiinni, kaikki olisi mennyttä. Oli pakko juosta ja hän tiesi sen. Hän ei saanut pysähtyä vaikka mikä olisi. Vaikka jalkoihin sattui ei hän silti voinut pysähtyä. Erityn silmät sinkoilivat seinästä ja nurkasta toiseen. Hän ei keskittynyt muuhun kuin pakenemiseen. Palatsi näytti kauhistuttavalta, eikä hän halunnut ajatella ketkä kaikki muut olivat juossut tätä käytävää pitkin samat ajatukset päässään.
Ennen kuin hän ehti ajatella mitään muuta, joku otti hänen käsivarrestaan kiinni ja kiskaisi viereiseen huoneeseen. Tuntui siltä, että sydän lakkasi toimimasta. Erity melkein huusi, kunnes hän tunsi käden suun edessä. Sydän hakkasi rinnassa ja koko keho tärisi. Erity katsoi silmät olivat ammollaan. Hän meinasi kiljaista uudestaan, kunnes tunnisti hänen edessään seisovan henkilön. Se oli yksi hänen palvelijoistaan.

- Shh shh, älä huuda. 

Hän sanoi ja hitaasti laski kätensä Erityn suun edestä, toivoen ettei hän huutaisi. Erity nyökytti päätään hitaasti ja alkoi vetämään syvään henkeä.

- Tule, tänne päin. 

Palvelija otti Erityä kädestä kiinni ja hiljaa käveli kohti huoneen seinää. Erity katsoi vierestä, kun hitaasti ja varoen hän siirsi puista hyllykköä pois seinän edestä, paljastaen puisen oven.

- Mene tästä ja kulje käytävää pitkin ja ota tämä kynttilä avuksi.

Hän sanoi ja avasi oven hiljaa. Käytävä oli pimeä ja se puski viileää ilmaa huoneeseen. Erity katsoi palvelijaa, nyökkäsi ja otti kynttilän käsiinsä. Hän epäröi hetken, mutta astui pimeään käytävään. Erity ei edes kerennyt sanoa tai kääntyä ympäri kunnes takana oleva ovi sulkeutui, luoden pienen tuulen voiman, joka pyöritti kynttilän pientä liekkiä.
Erity kääntyi ympäri ja katsoi hänen edessään olevaa suljettua ovea. Päässä alkoi raksuttaa. Hänet oli piilotettu.

- H-hei!? Mitä sinä oikein teet?!

Erity korotti ääntään ja yritti toisella kädellä avata ovea epätoivoisesti. Hän ei halunnut, että palvelija jäisi huoneeseen yksi. Mitä jos joku sotilaista astuisi huoneeseen?

- En avaa tätä ovea. Tällä hetkellä kyse on elämästä ja kuolemasta, enkä anna sinun menehtyä.

Kuului oven toiselta puolelta. Erity vain tuijotti ovea. Hän ei sanonut mitään. Miten tämä kaikki edes pääsi alkuun? Aamulla kaikki oli vielä hyvin. Niin miksi? Erity puri hampaansa yhteen ja kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan pimeää käytävää pitkin. Hänen oli pakko päästä pois tästä paikasta.