Novellikokoelma

Sotilas asteli varautuneena kauemmaksi turvallisuutta tuovan teltan ympäristöstä, kauemmaksi puiden suojaan kylmyyden kovettamaa tietä pitkin. Toisaalta hän rakasti vartiovuoroja, kun sai tilaa omille ajatuksilleen, toisaalta inhosi sitä jännittyneisyyttä ja pelkoa, mitä siihen liittyi. Sotilaan katse kiersi ympäristössä, etsi kaikkea poikkeavaa liikettä. Luotien repimät puiden kaarnat muistuttivat häntä käydystä taistelusta. Se muistutti häntä sodasta, sen julmuudesta, ikävästä kotiin. Se muistutti häntä halusta päästä pois rintamalta, vaimon ja lapsen luokse. Hän palautti ajatuksensa tähän hetkeen, jossa kylmyys nakersi hänen mieltään. Sotilas nosti takkinsa kaulusta ylemmäksi, jotta viima ei pääsisi koskettamaan kylmillä käsillään hänen kasvojansa. Hän kohdisti hetkeksi kaiken keskittymisensä kuuntelemiseen, mutta lintujen laulun lisäksi hänen korviinsa ei kuulunut  mitään huolestuttavaa. Kuitenkin hän kauhulla odotti vain sitä hetkeä, että jossakin pamahtaisi ja aseen tappava kuula osuisi häneen vieden hänet pois tästä elämästä. Hän päätti rauhoittaa mieltään ja virkistää kohmettuneita jalkojaan kävelemällä hiljaa ympäriinsä. Ilma höyrysi uloshengityksen tahdissa. Se toi hänen mieleensä lapsuuden kylmät talvet, kun veljien kanssa puhallettiin kilpaa, kuka saisi höyryä pisimmälle. Hän oli ollut pienin, joten hän oli aina hävinnyt. Kun isä oli tullut mukaan kilpailuun, olivat myös pojat hävinneet, jolloin hän pikkupoikana oli unohtanut täysin oman häviönsä ja hyppinyt innoissaan isän voitolle. Tämä muisto vei sotilaan ajattelemaan hänen omaa lastaan, joka odotti kotona vaimonsa kanssa. Kunpa he siellä jaksaisivat vain selvitä päivästä toiseen, luottaa siihen, että hän täältä vielä kotiin tulee. Miten he, tai enemmänkin vaimo, voisivat suojella lastaan sodan julmuudelta, kulkea lapsen edellä ja ottaa vastaan kaikki se pahuus, jotta lapsi ei vahingoittuisi. Sotilasta ahdisti se, ettei hän saanut olla lapsensa luona. Hän ei voinut antaa tälle lapsuuden muistoja, joita hän aikuisena muistelisi rakkaudella. Hän ei voinut olla lapselle sellainen isä, millainen hänellä oli ollut. Mutta sitten sodan loputtua.... Sodan loputtua… Jos minä selviän… Lauseet jäivät kaikumaan hänen päähänsä ja huokaisten hän jäi tuijottamaan pilvien peittämää taivasta. 

Yhtäkkiä jossain rasahti ja sotilaan ajatukset palasivat tähän hetkeen. Hän jähmettyi, liike pysähtyi, suu jäi auki ja silmät ammolleen. Katkonaisesti ja pinnallisesti hengittäen hän keskittyi kuuntelemaan. Uusi risahdus, katkennut oksa, lehtien havinaa. Sotilas laskeutui hiljaa matalaksi ja kohdisti aseensa kohti ääntä. Sydän jyskyttäen, peläten hän odotti. Maa oli kylmä hänen allaan, aika oli pysähtynyt kauhistuneen sotilaan vilkuillessa puskien ja ryteikköjen taakse. Hiljainen kahina kuului yhä lähempää. Sotilas asetti tähtäimen silmänsä eteen, jännitti sormeansa liipaisimella, valmiina painamaan sen sisään. Silloin puskan takaa asteli esiin peura ja sen pieni vasa. Emo kohotti päänsä ylös ja katseli ympärilleen, haistoi ilmaa. Ase sotilaan kädessä laskeutui maahan, ja oli kuin aalto olisi kulkenut hänen lävitseen ja rentouttanut hänen lihaksensa. Sotilas sulki hetkeksi silmänsä helpottuneena ja oli sanattoman kiitollinen siitä, ettei vastassa ollut vihollisia. Hän jäi hiljaa paikoilleen katselemaan peurojen ruokailua. Aika-ajoin emo nosti päänsä ylös nurmikon rajasta ja tarkisti, ettei petoja ollut lähellä. Peurojen elämä taisi olla yhtä varuillaan oloa, sotilas mietti ja nyppi maasta rouhoa katkaisten niitä sen jälkeen pieniin osiin. Ja niin taitaa olla minunkin, hän jatkoi hymähtäen. Silloin peuraemon pää nousi tuttuun tapaan ilmaan, mutta hetkeä myöhemmin peurat ryntäsivät rymistellen metsään, kunnes valkoinen hännänpää katosi puiden taakse. Sotilas nousi istumaan ihmetellen, kuuli takanaan lumen rapinaa ja käänsi säikähtäen katseensa. 

- Vahdin vaihto, kaveri sanoi virnistäen ja seisahtui kädet taskussa sotilaan eteen. Sotilas nousi seisomaan ja katsoi väsyneenä kaveriaan. 

- Onko mitään erikoista? kaveri kysyi, kun huomasi sotilaan mielialan. Tuulenpuuska sekoitti hänen kypäränsä alta pilkistäviä hiuksiaan. Puistellen päätään sotilas risti käsivartensa ja tuijotti maahan. 

- Kyllä sä tiedät, poishan sitä täältä haluaisi. 

Kaveri huokaisi hiljaa ja nyökytteli muutaman kerran päätään. Hän tutki katseellaan sotilaan olemusta, josta huokui väsymys ja alakulo. Hänen poskessaan oli likatahra, vaatteet likaiset ja parta sotkuinen. Kaveri astui askeleen lähemmäksi ja taputti sotilasta olalle myötätuntoisena. Heidän katseensa kohtasivat ja he näkivät toistensa silmistä kaiken, mitä he olivat kokeneet, ja tunsivat, kuinka se heitä yhdisti. Hetken he seisoivat hämärtyvässä illassa hiljaisina, kuunnellen, mitä luonnolla oli sanottavana. Sitten sotilas läimäytti kaveriansa tervehdykseksi tämän olalle, hymyili pikaisesti ja lähti kulkemaan kohti telttoja. Hän kuuli vielä kaverinsa huikkauksen, kyllä se siitä, kun tämä kääntyi ympäri ja lähti hoitamaan omaa vartiovuoroansa. 

Sodan jatkuessa sotilaiden välille muodostui yhä syvempi suhde, jota aseveljeydeksi kutsuttiin. Kaikki, olivatpa he nuoria tai vanhoja, tunsivat syvää luottamusta toisiinsa, tunsivat  välillä kuin sydämet olisivat lyöneet heillä samaa tahtia. Yhdessä koettu rankka rintamaelämä yhdisti miehiä, ja he pystyivät ymmärtämään ja auttamaan toisiaan, kun tiesivät, mitä tämä oli kokenut. 

   Sinä päivänä he majailivat korsussa piilossa piiskaavalta sateelta, piilossa ulisevalta tuulelta, joka nappasi varomattoman miehen lakin mukaansa. Miehet röhnöttivät omilla punkillaan ahtaassa tilassa, jossa leijui hien kitkerä haju. Jotkut miehet istuivat ilman paitaa, toiset vuolivat puukolla tikkuja, toiset polttivat tupakkaa. He olivat rajun näköisiä miehiä. Siinä he istuivat keskustelemassa, välillä meluisasti räkättäen, välillä keskittyneesti kuunnellen. Viimeiset reilut kolme vuotta he olivat olleet rintamalla, pois lukien lyhyet lomat kotona. 

    Sinä päivänä he keskustelivat perheistään, vaimoistaan ja lapsistaan, jotka odottivat kotona ja myös siitä, ettei kaikilla ollut vaimoa. Yhteen ääneen he ikävöivät vaimojaan ja tunteella kuuntelivat toistensa vuodatusta. Kohta voivottelu muuttui vitsailuksi, kun poikamiehet eivät jaksaneet enää kuunnella vaan aloittivat omat sisäpiirivitsinsä. Miesten välille syntyi kilpailu, jossa kummatkin osapuolet yrittivät parhaansa mukaan lytätä vastustajansa, kuitenkin leikkimielisesti, virne silmäkulmassa. Ei siitä kukaan mieltään pahoittanut, sillä he olivat toistensa veljiä, niin heistä tuntui. 

    Sinä päivänä tapahtui jotain, joka muutti kaiken. 

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Hän oli yhden lapsen äiti, rintamasotilaan vaimo, joka yritti parhaansa mukaan selvitä elämästä ilman miestään. Päivisin hän toimi sairaanhoitajana kotikylässään, töiden jälkeen hän oli maatalon emäntä, hoiti lehmät, lampaat ja koiran, iltaisin hän toimi äitinä omalle lapselleen. Kaiken tämän keskellä hän yritti selvitä, pysyä järjissään ja voimissaan. Hän yritti näyttää talossa asuvalle äidilleen, että jaksaa kyllä, mutta iltaisin lapsen nukkuessa hän istui sänkynsä reunalle ja itki. Hautasi kasvonsa käsiinsä ja mietti, miten hän oli tänäänkin selvinnyt yhdestä päivästä. Toisinaan hän käveli lapsensa sängyn reunalle, katsoi tätä, ihasteli, tunsi suunnatonta rakkautta. Miten hän halusikaan suojella tätä maailman pahuudelta. Jos hän voisikin rakentaa lapsensa ympärille kuplan, johon paha ei pääsisi. Hän itse voisi kulkea kuplan edessä, ottaa vastaan kaiken julmuuden, jotta lapsi voisi siltä säästyä.  

   Joka päivä hän mietti miestään rintamalla, miestä, joka kohtasi pahuuden silmästä silmään. Eivät ne ihmiset olleet pahoja, ei kotimaassa eikä rajan toisella puolen, hekin puolustivat vain omaa maataan. Mutta sota oli paha. Kuinka hän sitä inhosikaan. Inhosi sitä, että joku päivä hänen miehensä saattoi palata kotiin valkoisessa arkussa. Ajatus oli niin kammottava, ettei hän halunnut sitä ajatella, mutta silti se itsepintaisesti palasi hänen mieleensä joka päivä. 

Tavalliseen tapaansa hän oli ruokkimassa lampaita, kun hän kuuli auton saapuvan pihaan saaden koiran räksyttämään innoissaan. Pahinta peläten hän kiirehti talon toiselle puolelle tulijoita vastaan. Kun hän näki kaukaa miesten surullisen katseen, hän hidasti vauhtiaan käden noustessa suun eteen ja sydämen jättäessä lyönnin väliin. Auton lähellä hän pudisteli hiljaa päätään kuin toivoen, että voisi vielä muuttaa miesten sanoman. Jos he voisivat sanoa, ettei se ole totta. 

- Niin, tulija rykäisi. - Joudun valitettavasti ilmoittamaan, että veljenne… Lyhyen tauon jälkeen hän jatkoi hiljaa huokaisten: 

- Veljenne kaatui rintamalla eilen. 

Lakki kädessä hän odotti. Katse täynnä myötätuntoa hän seisoi epäuskoisen naisen edessä. Tämä käänsi katseensa kohti takana siintävää taivaan rantaa, seisoi hiljaa silmien täyttyessä kyynelistä. Minun ainoa veljeni...ei enää koskaan...koskaan. Silloin talon ovi avautui, ja katsetta kääntämättä hän tiesi, että siellä seisoi hänen äitinsä. Ja se, mitä tämä joutuisi kuulemaan, murskasi hänen mielensä. Hetkeksi silmänsä sulkien hän keräsi voimaa, jotta voisi kohdata juuri lapsensa menettäneen naisen. Miksi maailma oli niin julma? Miksi maailma oli niin epäoikeudenmukainen? Miksi se vei juuri hänet? Miksi, miksi? Olisiko seuraavana hänen puolisonsa vuoro? Tämä epävarmuus ja epätietoisuus raastoi naisen mieltä. Kuinka monta viestiä hän joutuisi vielä kuulemaan ennen sodan päättymistä? Välistä hän pelkäsi menettävänsä järkensä, tulevansa sekopäiseksi, mutta hänen oli kestettävä lapsensa vuoksi. Lapsi ei saisi menettää sodassa molempia vanhempiaan, ei nyt, kun lapsi oli vasta pieni verso, joka katsoi maailmaa luottavaisella ja vilpittömällä katseellaan. Katseella, joka sulatti äidin sydämen ja joka sai tämän purskahtamaan itkuun turvattoman ajan keskellä. 

Sinä päivänä hän oli laskenut yli kolme vuotta sodan alkamisesta. Joka päivä hän oli käynyt yhä väsyneemmäksi. Pitkään jatkunut nälkä vaivasi häntä koko ajan, sillä suuren osan ruuastaan hän antoi lapselleen sekä vanhalle äidilleen, vaikka hän työskentelikin useamman ihmisen edestä sairaalassa sekä kotona. Hän oli laihtunut, silmien alla oli tummat pussit ja silmissä alituinen kärsivä katse. Hän tunsi olevansa epäonnistunut: hän ei ollut osannut suojella lastaan tarpeeksi, hän ei osannut olla lapselleen sellainen äiti, minkälainen hän olisi halunnut olla, hän ei ollut pysynyt voimakkaana ja esimerkillisenä naisena eikä ollut pystynyt olemaan tarpeeksi miehensä tukena, hän ei ollut tehnyt tarpeeksi töitä, hän ei ollut osannut peittää väsymystään eikä ollut jaksanut hymyillä tai pysyä tarpeeksi reippaana. 

  Sinä päivänä hän oli töissä sairaalalla. Hän sai juosta paikasta toiseen koko päivän, ja työpäivän jälkeen hän rojahti uupuneena lähimmälle penkille miettien, ettei jaksaisi enää nousta siitä. Työvaatteet päällään hän sulki silmänsä, halusi ravistella pois kaiken stressin ja pelon, joka seurasi häntä joka paikkaan. Itkusta vavisten hän olisi halunnut iskeä nyrkkinsä seinään, mutta ei jaksanut. 

  Sinä päivänä hän sai kuulla uutisen. Hän sai kuulla, että sota oli päättynyt. 

Siitä hetkestä lähtien hän pelkäsi, niin kuin oli pelännyt koko sodan ajan. Hän pelkäsi kuoleman sanoman saapuvan ennen miestään, vaikka sota olikin jo loppunut. Joka ilta hän kiitti Jumalaa siitä, ettei valkoinen arkku ollut sinä päivänä saapunut kotipihaan, ettei hänen ollut tarvinnut polvistua arkun eteen, haudata kasvojansa käsiinsä ja kertoa lapselleen, että isä oli viety heiltä pois. Koko päivän hän odotti ja pelkäsi. Neljän päivän päästä, auringon ollessa korkeimmillaan, ajoi musta auto möykkyistä maantietä pitkin kohti hirsitaloa. Kun hän sen näki, laski hän säikähtäneenä lapsensa nurmikolle, huitaisi hätäisesti hiussuortuvan silmiltään ja astui epävarman askeleen kohti saapuvaa autoa, kohti tuomiota. Sydän jyskyttäen hän seurasi itkuisilla silmillään auton kulkua odottaen, peläten. Silmistä paistoi hätä ja kärsimys. Ne olivat kuin avoin kirja, joista pystyi koettelemusten määrän lukemaan. Mieli täynnä epätoivoa, täynnä pyyntöjä, täynnä huokauksia, hän seisoi jähmettyneenä ajan pysähtyessä hänen ympärillään. Hän ei kuullut lapsensa itkua, hän ei kuullut mitään. Hän näki. Ja hän pelkäsi siihen hetkeen asti, kun hänen katseensa erotti auton lasin läpi tutut, turvalliset kasvot, täydelliset kasvot, joiden hän oli pelännyt hukkuvan sodan julmuuteen. Siinä hetkessä hän todisti täydellisen kiitollisuuden. Hän vajosi polvilleen itkuun purskahtaen. Kaikki se taakka, jota hän oli kantanut, haihtui pois silmänräpäyksessä, ja hän itki, itki, kunnes tunsi kosketuksen olkapäässään, tunsi miten hänet nostettiin ylös ja haudattiin lämpimään syleilyyn. 

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

- Äiti! 

Pojan huuto hukkui junalaiturilla vallitsevaan meluun vieraan naisen vetäessä häntä kohti edessä seisovaa junaa. Lappu kaulassa hän nousi täynnä lapsia olevaan vaunuun ja istui lähimmälle tyhjälle paikalle silmäillen varovasti ympärilleen. Olivatkohan nämäkin tytöt ja pojat menossa Ruotsiin, poika mietti itsekseen. Ruotsiin! Kuinkahan pitkä matka sinne oli? Ehkä yhtä pitkä kuin kodilta Reijo-naapurille, jonne aina välillä viiletettiin hevosen vetämien kärryjen kyydissä tai juostiin kilpaa metsän poikki. Hän ei kyllä aikoisi hirveän pitkään Ruotsissa olla, sillä hänellä oli jäänyt hyvä leikki kesken pikkuveljen kanssa. 

   Poika katsoi ulos junan ikkunasta, josta hän näki suuren määrän tuntemattomia aikuisia ja lapsia. Eräs tyttö roikkui naisen jalassa itkien ja toinen nainen veti tätä kaikin voimin irti. Miksihän tyttö ei halunnut Ruotsiin? Poika etsi katseellaan äitiään, mutta ei löytänyt tätä. Olisikohan mummi häntä vastassa Ruotsissa? Mummihan asui aika kaukana, mutta ei hän ollut kyllä ikinä kuullut mummin asuvan Ruotsissa. Jännittyneenä poika tarkkaili sekasortoista menoa laiturilla, kunnes juna nytkähti liikkeelle ja verhot vedettiin ikkunan eteen. 

Matka Ruotsiin kesti pojan mielestä aivan liian kauan. Kun juna viimein pysähtyi pojan asemalle, sama nainen tuli saattamaan hänet ulos. Taas suuri ihmismassa odotti laiturilla, mutta ketään tuttua ei näkynyt. Heidän luokseen tulivat vanhempi mies ja nainen, jotka juttelivat hetken häntä taluttaneen naisen kanssa. Silloin tällöin hän kuuli oman nimensä, mutta muuta hän ei ymmärtänyt. Kaikki puhuivat outoa kieltä eikä kukaan osannut sanoa hänelle mitään. Niinpä hän vain seisoi paikallaan hämmentyneenä ja peloissaan. Hän tutki katseellaan edessään seisovaa miestä ja naista. Naisella oli päällään hienot vaatteet, ja miehellä oli parta ja lippalakki. Poika olisi halunnut samanlaisen, sillä siinä oli punainen traktori. Kun mies kumartui pojan puoleen ja sanoi hänelle jotain, poika vain katsoi vuorotellen lippalakkia ja miestä. Mies taisi tajuta sen, sillä hän otti lippalakin ja laittoi sen pojan päähän. Pieni hymy kävi pojan huulilla, ja kun mies ojensi kätensä, poika tarttui siihen. Myös nainen yritti puhua hänelle hymyillen, mutta poika vain katsoi tätä ja piti tiukasti kiinni miehen kädestä. Kun he lähtivät laiturilta, tulivat hevoskärryjen luokse, nousivat niihin ja lähtivät, pojalle tuli mieleen äiti ja mummi, jota hän oli odottanut Ruotsissa. Hän kääntyi nopeasti ympäri istuimellaan ja vilkaisi huolissaan miestä. 

- Äiti! Missä äiti on? Tai mummi? Haluan niiden luokse. 

Mies ja nainen vilkasivat häntä hymyillen, mutta käänsivät katseensa taas eteenpäin. Poika huolestui todenteolla ja alkoi itkemään. Peloissaan hän pyöri ympäriinsä rymisevissä vaunuissa, sillä hän ei tiennyt, mitä tehdä. Mies nosti hänet takaisin istumaan ja otti kainaloonsa. Siihen poika hitaasti rauhottui ja lopulta nukahti. 

Poika päätti tehdä jotain hauskaa ja jännittävää. Hän kävi salaa hakemassa laitumelta pienen ponin, jonka talutti narulla pois pihapiiristä. Metsän suojissa hän nousi sen selkään ja lähti ratsastamaan kohti suurta peltoa, jonne aurinko heitti säteitänsä ja sai kostean ruohon kimaltamaan. Hän oli ylpeä itsestään, sillä Ruotsiin tultuaan hän ei ollut uskaltanut lähteä pihaa pidemmälle, ei metsään eikä kylälle. Hän pelkäsi, että hänet taas jätetään. Kyllä hän nyt jo uskalsi kylällä käydä, sillä hän luotti perheeseensä. Sitä paitsi hän kävi koulua. Mutta yksin hän ei ollut koskaan metsään lähtenyt. Ei hän saanut. Nyt hän kuitenkin saapui pellon reunaan ja jäi siihen hetkeksi jännittyneenä katsomaan. Pienen lentokoneen perässä tuleva valkoinen vana halkaisi sinisen taivaan. En himmel! Se tarkoitti suomeksi taivasta. Mies oli opettanut sen pojalle, sillä tämä tykkäsi hirveästi ihastella iltaisin tuikkivaa tähtitaivasta. Poika oli iloinen myös siitä, että hän ymmärsi jo ruotsia ja osasi itsekin puhua sitä. Oikeastaan hän ei enää edes muistanut kunnolla, miten suomenkieltä puhutaan. Ja oikeastaan hän ei enää muistanut paljoakaan Suomen kodistaan, vaikka kirjeitä kirjoiteltiinkin puolin ja toisin. Aina välistä hän piirsi kirjeeseen kuvia Ruotsin kodistaan ja huoltajistaan. Paikasta oli tullut hänelle toinen koti ja huoltajat tuntuivat ihan oikealta äidiltä ja isältä. Hänen elämänsä Ruotsissa oli hyvää, sen hän tiesi. 

    Huolettomana poika kannusti ratsuansa eteenpäin kohti pellolla seisovaa latoa, kun jokin kaukana pellon toisella laidalla herätti hänen huomionsa. Tuo näyttää ihan sotarekalta, poika mietti innoissaan. Ja niitä tuli metsän takaa ainakin kolme. Samassa poika säikähti. Ei kai Ruotsissa ollut sota. Hänellehän oli sanottu, ettei ollut. Rekat matelivat tietä pitkin, jonka varrella myös hänen kotinsa oli. Poika oli joutua pakokauhun valtaan, kun hän tajusi sen. Hänhän oli lainannut ilman lupaa vanhempiensa ponia ja nyt häntä luultiin varmasti varkaaksi. Niin sen täytyi olla. Sotilaat olivat tulleet hakemaan hänet. Poika käänsi poninsa kohti tulosuuntaa ja kannusti tämän niin nopeaan vauhtiin, ettei ollut itse pysyä kyydissä. Harjassa roikkuen hän sai sinniteltyä selässä aina kotipihaan asti. Siellä hän laski ponin aitaukseen ja juoksi huohottaen sisälle huoneeseensa sängyn alle piiloon. Siellä hän kyhjötti pitkään eikä vastannut, kun joku huusi. Kun mitään ei tapahtunut pitkään aikaan, hän uskalsi kömpiä esiin katsomaan ikkunasta oliko pihassa sotilaita. Ei ollut. Hän sai vasta illalla kuulla, että rekoissa oli ruotsalaisia vapaaehtoisia sotilaita, jotka olivat matkalla Suomeen. 

Koitti se päivä, kun pojan oli lähdettävä Ruotsista. Sota oli päättynyt Suomessa ja hänen oli palattava kotiin. Surullisena ja peloissaan hän oli taas matkalla tuntemattomaan, sillä hän ei muistanut Suomesta enää mitään. Hän vain tiesi, että siellä hän oli ennen asunut ja siellä odottivat hänen oikeat vanhempansa. Sekään ei poikaa lohduttanut. Pojan oli kuitenkin noustava junaan, vaikka eroaminen oli vaikeaa. Hetkessä tuttu junalaituri oli kadonnut näkyvistä ja poika oli taas matkalla. Matka oli yhtä pitkä ja uuvuttava kuin viimeksi, ja pojasta tuntui, ettei hän ikinä saapuisi Suomeen. Kotipysäkillä oli vastassa äiti ja isä. Poika katseli heitä kulmiensa alta hieman ujona. Ei hän heitä tunnistanut. Äiti rutisti lastansa ja jutteli tälle, mutta poika ei ymmärtänyt. Äidin ja isän silmissä näkyi pieni pettymys, kun he tajusivat sen. Eivät he olleet ajatelleet, että poika unohtaisi kaiken, heidätkin. Lapsi astui varautuneena askeleen kauemmaksi. Hän ei tiennyt, mitä tehdä, kun huomasi aikuistenkin olevan hämmentyneitä ja neuvottomia. Tällaistako tämä tulisi olemaan? Poika tunsi olevansa yksin suuressa maailmassa. Jossain kaukana oli hänen kotinsa Ruotsissa, mutta nyt hänen täytyisi lähteä edessään seisovien aikuisten mukaan. Ja niin hän lähti. Hän lähti kohti uutta elämää, johon hänen täytyi taas sopeutua. Hän oli väsynyt, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Oli vain Suomi, oli poika ja oli koti.