Novelli

 Novelli

– Kumpi eka mäen päällä! huusin ja säntäsin juoksuun. Pikkusisko kiljaisi ja ryntäsi perääni. Viiletin varvikkoista mäkeä ylös ja ehdin kukkulalle ensimmäisenä. Istahdin huohottaen kiven päälle odottamaan. 

   Toukokuinen auringonpaiste häikäisi silmiä ja kiurujen laulu kuului läheisten peltojen yltä. Kauempana virtaavan suuren puron hiljainen solina kantautui korviini ja muistin kaarnalaivat, jotka olimme eilen laskeneet sen matkaan. Missähän ne olivat nyt?

   Pikkusisko ja äiti pääsivät vihdoin luokseni, ja etsimme kukkulan etelärinteeltä kohdan, josta näki kotitalolle ja jossa maaperä oli pehmeää. Nostimme siskon kanssa äidin tuomasta kassista molemmille pienet männyntaimet, jotka aioimme istuttaa. 

   Äidin muokattua maata sopivaksi laskimme taimet kuoppaan ja peitimme sen mullalla. Katselimme innoissamme kahta pientä, polvenkorkuisista puuvauvaa, joista kasvaisi vielä isoja puita, taloakin isompia!

   Aluksi kävimme katsomassa puitamme joka päivä, mutta pian kyllästyimme, kun ne eivät ikinä näyttäneet isommilta. Äiti sanoi, että ne kasvaisivat kesän aikana enemmän, ja se oli totta.

   Kun syksyllä kävimme katsomassa taimia, ne olivat kasvaneet jo melkein mahaan asti, ainakin pikkusiskoa. Hyppelimme iloisina kertomaan siitä äidille.

***

Miksi? Miksi juuri hän? En voinut käsittää, miten maailma saattoi olla näin paha ja epäreilu. 

   Kyyneleet tulvivat jälleen silmiini, vaikka olin itkenyt jo tuntikausia. Voisinko ikinä lopettaa? Voisinko enää ikinä elää onnellista elämää, kun pikkusiskoni sai elää vain niin pienen hetken? Hänellä oli koko elämä vielä edessä, meidän yhteinen elämämme oli vielä edessä. Mutta sitten se kaikki otettiin pois. Noin vain, aivan yhtäkkiä.

   Katsoin ulos äidin ja isän talon ikkunasta. Sen saman talon, jossa olimme siskoni kanssa kasvaneet yhdessä. Leikkineet ja kinastelleet, nauraneet ja itkeneet. 

   Ahdistus ja ikävä paisuivat sisälläni, ja minun teki mieli huutaa. Lysähdin sohvan reunalle ja painoin pään käsiini. Miten jaksaisin jatkaa elämääni ilman siskoani, puolikkaana? 

   Tiesin, että aika parantaisi ja lievittäisi kipua. Mutta se ei lohduttanut, pelkäsin, että se saisi minut unohtamaan muistoja lapsuudesta ja hänestä.

   Huokaisin, kun kirvelevät silmäni täyttyivät taas kyynelistä. Nousin istumaan ja pyyhin silmät hihaani. Olohuoneen ikkunasta näkyi kukkulalle, jossa kaksi mäntyä huojui syksyisessä tuulessa. 

   Silloin tajusin, mitä halusin tehdä. Ja mitä siskoni olisi halunnut minun tekevän.

Seisoin kukkulalla. Puut, jotka olimme pieninä istuttaneet, olivat kasvaneet melkein viiden metrin korkuisiksi, ja niiden leveälle haarautuvat oksat kurottelivat toisiaan.

   Nyt niiden välissä, lähempänä toista puuta, oli kivi. Se oli yksinkertainen, mutta kaunis. Kivessä oleva teksti oli koukeroista ja sen yläreunaan oli kaiverrettu lintuja. 

   Muut olivat jo lähteneet takaisin talolle, mutta halusin jäädä vielä yksin haudalle. Tai kaksin. Minusta tuntui, että siskoni oli siinä kanssani, ja se samaan aikaan lohdutti ja sai kyyneleet virtaamaan poskillani.

   Istuin ruohikkoon ja katselin mäntyjä. Ne olivat vielä nuoria, kapearunkoisia. Ne kasvoivat vieretysten, selvisivät yhdessä myrskyistä ja talven pakkasista. 

   Minäkin selviäisin. Yhdessä siskoni kanssa.

***

Neulepuikot kilahtelivat hiljaisessa olohuoneessa. Takan kytevästä hiilloksesta hohkasi lämpöä pakkasten jäähdyttämään taloon.

   Hämärä oli laskeutunut ulkona, joten vääntäydyin ylös nojatuolista ja kävin laittamassa lisää valoja päälle. Terassin valot valaisivat hitaasti leijailevat lumihiutaleet, jotka kuorruttivat pihamaan. 

   Pilvien peittämä taivas oli hieman vaaleampi taivaanrannassa, ja sitä vasten piirtyi kukkulan ääriviiva. Himmeästi erottui myös sillä kasvavat kaksi puuta. Niiden leveillä oksilla oli ohut, hohtava kerros lunta. 

   Puut olivat kasvaneet kanssani lähes koko elämäni ajan. Ne olivat valoisalla, aukealla kukkulalla kasvaneet pallomaisiksi, ja niiden alla suojassa olin istuskellut päiväkausia ja jutellut siskolleni. 

   Olimme vanhenneet yhdessä, mutta männyissä ei vielä näkynyt merkkiäkään siitä, mikä minua lähestyi.

   Kuolema.

   Sen odottaminen oli raskasta. Ei voinut tietää, tulisiko se huomenna vai vasta vuosien päästä. Saattoi vain odottaa ja elää siihen asti.

***

Lämmin tuuli ajelehti ilman halki. Heinät kumartelivat tuulen perään ja pölyttäjät lehahtelivat kiireisinä kukasta toiseen. Luonto oli täynnä valoa ja ääntä, elämää.

   Auroraperhonen lenteli lämpimässä ilmassa ja sen oranssit siivenkärjet hehkuivat auringossa. Kukkulalla kasvavat kukat tuskin liikahtivat, kun höyhenenkevyt olento laskeutui niille.

   Iloisesti perhonen pyörähteli sinne tänne, kunnes laskeutui sileälle kivelle. Se pyrähti vielä ilmaan ja lennähti viereiselle kivelle, jossa kasvoi hieman sammalta. Siihen se jäi puhdistelemaan jalkojaan siivet suljettuna.

   Kivet olivat varjossa, vieressä kasvavat kaksi mäntyä kaartuivat suojaavasti niiden ylle. Toinen kivi, sen koukeroiset kirjaimet ja pienet linnut, olivat selvästi nähneet jo lukuisia kesiä ja talvia, toinen taas oli uudempi ja puhtaampi. 

   Kivien ympärillä kasvoi ruohoa ja värikkäitä kukkia, mäntyjen oksilla linnut lauloivat kesälle. Puut kasvaisivat kukkulalla vielä vuosikymmeniä, jopa satoja vuosia. Ihmiset, jotka olivat kasvaneet niiden kanssa, olivat eläneet vain pienen osan puiden elämästä. Vaikka heille se oli ollut koko elämä.