Novellikokoelma: Rakkauden muodot

                                            Rakkauden muodot

13

Hän oli prinsessani, mutta nyt hän on minun rakas enkelini. Sitä hän oli. 

Katselin Millan tumman ruskeita silmiä, kun loppukesän viimeiset lämpimät auringon säteet valaisivat hänen kasvonsa.

“Kuule Aada”, hän aloitti ja käännyin katsomaan häntä silmiin. Ne olivat niin kauniit, juuri oikea sekoitus syksyn lehtien oranssinruskeaa ja tammen rungon tumman ruskeaa. En olisi ikinä halunnut irrottaa katsettani niistä silmistä, mutta Milla kääntyi taas kohti aurinkoa ja naurahti.

“Tää voi ehk kuulostaa vähän hupsulta, mut mä oon jo tosi pitkään halunnu vaaleanpunaiset hiukset” hän totesi sen hieman ujosti ja huomasin, että asia oli selvästi mietityttänyt häntä. 

“Mun mielest ne sopis sulle tosi hyvin. Oisit semmone sulonen hattarapää.” Huomasin hänen punastuvan ja kun käännyin hän katseli minua ujosti hiustensa takaa.

“Tiiätkö en oo ikinä tuntenu mitään tällästä aiemmin…” hän aloitti ja tiesin heti mihin tämä menisi. Vihdoin se tapahtuisi, vihdoin saisin tietää…

“Mä taidan pitää susta” Milla kuiskasi niin hiljaa, että hädin tuskin kuulin. Mutta mä kuulin sen, kuulin 100% varmasti ja voisin melkein vannoa, että mun sydän jätti silloin lyönnin välistä. 

En mä tiedä, mikä muhun silloin meni, mutta kun katselin häntä ja niitä täydellisen ruskeita silmiä, punastuneita poskia ja huulia jotka olivat hieman raollaan, jännittävän paljastuksen jälkeen. Mä laitoin käteni hänen poskelleen, silittelin leukaa ja suutelin häntä. Tunsin Millan hämmennyksen, mutta hän vastasi suudelmaan. Hän oli ensimmäinen tyttö, jota suutelin ja hänen huulensa olivat niin pehmeät…

Heräsin. Milla, Milla, Milla miksi sinä lähdit? Miksi jätit minut yksin? Hän todella oli lähtenyt, ei vain jättänyt minua hän oikeasti lähti. Kuumat kyyneleet polttelivat poskiani, kun muisto pyörii mielessäni. Muistan hänen jokaisen piirteensä, kaikki luomet ja pisamat, jopa sen sydämen muotoisen pisaman hänen nenänsä vasemmalla puolella. Olimme vasta 13 ja ehkä juuri siksi se sattui niin paljon.

Ikuisesti

2096 Vuosi joka jäi heidän viimeisekseen. Aada ja Onni tapasivat kesällä 2020, ollessaan 14-vuotiaita. Heillä oli kaunis ja vahva ystävyyssuhde, joka syveni syvenemistään. Viimein se muuttui romanttiseksi rakkaudeksi Aadan aloitteesta, vaikkei niin stereotypisesti ehkä ajateltaisi, että nainen tekisi romanttisen aloitteen. Niin se kuitenkin oli ja heidän rakkautensa kukoisti. 

Rakkauden kaikki vaiheet he ehtivät kokea yhdessä aina ensi rakkaudesta siihen kun toinen ei muista edes nimeään. He olivat aina yhdessä ja toistensa tukena. Lapsia he eivät koskaan saaneet, mutta kissoja heillä oli yhteensä seitsemän. He asuivat pienessä mökissä keskellä metsää, matkustivat paljon ja elivät vapaata elämää, joka on nykyaikana melko mahdoton toive siksi heidän huhuttiin harjoittavan noituutta. Siihen ei vain koskaan saatu varmuutta. 

Viimeiset vuodet olivat kummallekin vaikeita: muistinmenetyksiä, vaikeus kävellä, rypyt, jalkojen turvotus ja ruokahalun menettäminen. Yhdessä he silti olivat ja yhdessä he myös kuolivat, käsi kädessä toistensa vieressä kellon lyödessä 7.03 kesäaamuna. Sydämet pysähtyneinä yhdessä ikuisesti, niin heidät haudattiin suuren tammen alle. Ja siihen alkoi kasvaa, mitä suloisimmat kasvit. Suuria sinisiä ja vaaleanpunaisia kukkia. Puutarha heidän ikuisen rakkautensa muistolle.

Puutarha

Olipa kerran  puutarha, jonka vain harvat löysivät sillä monet poikkesivat suoraan viereiseen ruusutarhaan, jonka huumaava tuoksu Ja tuhannet kauniisti kukkivat ruusut etsivät vertaistaan. Tämä puutarha, josta minä puhun oli aivan toista maata kuin tuo ruusutarha. Sitä suojelivat suuret tammet, jotka estivät näkemisen suoraan puutarhan keskustaan, jossa kukki mitä erikoisempia kukkia. Puutarhassa saattoi istua tunteja jonkin suuren tammen alla miettimässä ajatuksiaan ja kertomassa niistä pikkulinnuille, joita siellä asui. Puutarha tuntui kuuntelevan ja vastaavaan puiden rauhoittavalla suhinalla tai linnunlaululla. Tammien lehdissä oli sekä vihreää ruskeaa, että hieman oranssia ja auringon valoa vasten niiden väri oli mitä kaunein. Puutarhassa oli vaaleanpunaisia kukkia jotka tuoksuivat makeilta, mutta maku niissä oli mitä miellyttävin ja siniset suuret kissankelloja muistuttavat kukat (tummansinisiä ja suurempia) rauhoittuvat puutarhassa kävijää. 

Monet saattoivat nukahtaa puutarhan turvalliseen syleilyyn, koska siellä koki olonsa turvalliseksi ja kunnioitetuksi. Ympäri vuoden kuuli tammen oksien huminaa, syvää rauhoittavaa ääntä mutta ei suinkaan kovin matalaa ei myöskään korkeaa ääni, joka tuntui lähes puheelta kun sitä tarkkaan kuunteli. Tämän takia ne jotkut puutarhaan eksyneet sitä rakastivat.

Olihan ruusutarha kaunis, mutta kovin piikikäs, eivätkä ruusut vastanneet niille puhuessa ne vain olivat kuin niitä ei kiinnostaisi. “ Kaunis mutta tappava”, kuului ihmisten kuiske, mutta kaikesta huolimatta ihmiset menivät ruusutarhaan sen kauneuden ja ulkoisen loiston takia ja meidän pieni puutarhamme sai pitää ne jotka siitä todella välittivät.