Yksi lohikäärmeistä

Yksi lohikäärmeistä

Hautajaisten jälkeen mikään ei palannut ennalleen. Siinä missä Holormin kylä oli ennen ollut täynnä elämää ja iloa, oli se nyt eloton ja harmaa kyläpahanen, paikka, johon Harald ei kuulunut. Nämä ihmiset olivat hänen isänsä väkeä, eivät hänen: kävellessään kylän hiekkakatuja pitkin Kavala vieressään hän tunsi kyläläisten terävien katseiden porautuvan hänen selkäänsä, he tuomitsivat häntä. Kyläläiset yrittivät kovin esittää hänelle hyväksyvänsä hänet ja lohikäärmeet, mutta heistä kuiskailtiin: “Mitä tuo kummajainen tekee täällä, nuo hirviöt eivät kuulu tänne”, “Miten hän voi olla suurelle Eldur Toiselle sukua?”.

Harald yritti parhaansa mukaan olla välittämättä kyläläisten sanoista hänen selkänsä takana. Hän istui lapsuudenkotinsa katolla ja katsoi alas kotikyläänsä, joka kylpi aamuauringon valossa. Muutama lohikäärme lensi korkealla pilvissä. Tässä kylässä hän oli varhaisen lapsuutensa viettänyt, ja se tuntui samaan aikaan niin tutulta mutta silti niin oudolta, ja kyläläisten kuiskaukset kaikuivat hänen korvissaan.  

“Päällikön kuuluisi olla elossa, ei hänen”.

Harald räpäytti. Hän tiesi, ettei ollut isänsä veroinen päällikkö. Kuinka hän voisi olla? Oli kulunut kuusi kuunkiertoa siitä, kun Harald oli saapunut lohikäärmeiden kanssa takaisin Holormiin kymmenen vuoden jälkeen, ja kaksi kuunkiertoa siitä, kun Aternus-soturit murhasivat hänen isänsä ja Holormin suuren päällikön, Eldur Toisen. 

Aternus-soturit olivat Exendarin alkuperäiskansan, varjokansan, eliittisotureita, joita johti Lajit-niminen nainen. Lajitia kutsuttiin Pohjoisen tyttäreksi: hänen huhuttiin haluavan syöstä kuningas vallasta ja vallata Exendar takaisin varjokansalle. 

Kaksi kuunkiertoa sitten Eldur oli lähtenyt miehiensä kanssa Hammasvuoriston juurille tarkastamaan, kuinka kaivoksella sujui, mutta hän ei koskaan palannut. Viikon päästä Holormiin saapui eräs päällikön mukana olleista miehistä, kädettömänä ja silmättömänä. Hän kertoi, että he olivat kaivokselle saavuttuaan joutuneet väijytyksen uhriksi, ja että valkoisiin pukeutuneet soturit murhasivat kylmäverisesti kaikki muut, päällikön mukaan lukien, siltä seisomalta. Hänet jätettiin eloon viemään viestin: Pohjoisen tytär saapuu Holormiin ennen seuraavaa kuunkiertoa. Varjokansa ei suostuisi enää alentumaan ja sota olisi tulossa. Vastustajat nujerrettaisiin ja olisi Haraldin päätös, tuleeko Holormista voittajan liittolainen vai verilöylyn paikka… Tee oikea päätös, tai isäsi kohtalo on tapahtuva muille, soturit varoittavat, ja katosivat paikalta yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. 

Isä ja poika eivät kerenneet viettämään aikaa yhdessä, ja neljä kuunkiertoa oli liian lyhyt aika oppia johtamaan kylää tai saada kyläläisten luottamus. Sanottiin, että päälliköksi synnytään, mutta Harald tiesi, että veri ei riittänyt. Johtaminen oli taito, johon kasvettiin vuosien varrella. Hänen isällään olisi ollut hänelle vielä paljon opetettavaa.

Harald yritti. Jumalat, hän todella yritti parhaansa. Joka päivä hän kulki kylän kaduilla, tarjosi apuaan, kyseli kyläläisten vointia ja huolehti, että he saivat kaiken tarpeellisen. Hänelle hymyiltiin, mutta hymy ei koskaan yltänyt silmiin asti. Kyläläiset tekivät kaiken, mitä hän pyysi, mutta hän tiesi, että he eivät tehneet sitä hänen vuokseen, vaan lohikäärmeiden.

Harald huokaisi. Kyläläiset ehkä katsoivat häntä, mutta he eivät todella nähneet häntä, he näkivät lohikäärmeet.

Kavala pysytteli lohikäärmemestarin vieressä, ylväästi istuen, tummansiniset suomut kimaltaen auringon ensisäteiden valossa. Lohikäärme tiesi, että hänen ihmisveljensä oli hukassa. Harald oli oman ihmislaumansa luona, mutta hän ei ollut osa laumaa. Kavala levitti neljä valtavaa siipeään venytelläkseen. Se halusi auttaa Haraldia, mutta ei tiennyt miten. Ihmiset olivat monimutkaisia, eikä lohikäärme ymmärtänyt heitä. Harald oli laumansa luona, mutta häntä ei laskettu laumaan sisään… Vaikka lauma niin esittikin.

Sulavasti lisko levitti oikean puolen siipensä ja kevyesti veti Haraldin itseensä kiinni ja Harald siirsi katseensa Kavalaan. Alfalohikäärmeen silmät olivat peilikuva hänen omistaan: toinen sininen kuin meri, toinen vihreä kuin smaragdi. Lohikäärmeiden keskuudessa on tuhansien vuosien ajan elänyt profetia lohikäärmemestarista, jonka silmät heijastivat alfan omia ja jonka kohtalo oli lopettaa vihanpito lohikäärmeiden ja ihmisten kesken. Ne uskoivat, että Harald oli profetian lupaama lohikäärmemestari, joten kun Harald oli ollut vasta seitsemänvuotias, Kavala kumppaneineen vei hänet Holormista Lohikäärmevuorelle liskojen pesään. Hän oli ollut vasta lapsi, minkä takia hän ei muistanut paljoa varhaisesta lapsuudestaan kylässä.

Lohikäärmeet olivat kasvattaneet Haraldin: jo pienenä hän oppi ymmärtämään lohikäärmeitä ja puhumaan näille, ja nopeasti hän oppi tasapainottelemaan Kavalan selässä lohikäärmeen lentäessä taivaan rajassa. 

Lohikäärmeet olivat ehkä varastaneet hänet, mutta nyt ne olivat Haraldin perhettä… ja hän oli yksi niistä. 

“Uusi päivä”, hän murahti Kavalalle lohikäärmeiden kielellä ja alfa loi katseen alas lohikäärmemestariin. “Et ole yksin”, Kavala muistutti, mutta Harald ei kiinnittänyt liskoon huomiota. Jokin oli kiinnittänyt hänen huomionsa. Aurinko oli noussut korkeammalle taivaalla ja hän silmät naulittuna hän tuijotti kylän rajaan. Kurtistaen kulmiaan, nuorukainen työnsi tummansiniset siivet sivuun päältään ja nousi seisomaan. Kylän rajassa näkyi jotain… suuri joukko ihmisiä, pukeutuneina valkoiseen. 

Kavala näki saman, ja liskon silmät supistuivat viiruiksi. Sanaakaan sanomatta Harald otti kiinni alfan kyynärpäästä ja tottunein liikkein kiipesi lohikäärmeen selkään. Kavala levitti neljä valtavaa siipeään ja yhdellä siipieniskulla nousi ilmaan, lentäen kohti väkijoukkoa. 

Haraldin sydän tykytti, hän tiesi, kuka kylän rajalla oli. Pohjoisen tytär oli saapunut Holormiin.