Kymmenen sekuntia

-

Ihmiset juttelevat leppoisasti ja moni on jopa innoissaan tulevasta matkastaan. Hymähdän hieman ja tunnen suurta riemua ja huvittuneisuutta. Kunpa vain nämä ihmiset tietäisivät, että he eivät tule koskaa pääsemään perille. Minun tekisi oikeastaan mieli huutaa, että “Suudelkaa vaimojanne ja halatkaa lapsianne! Olette tuomitut kuolemaan 5 minuutin ja 22 sekunnin päästä.” Nauran tälle ajatukselle. Ihan niin kuin antaisin näille paskiaiselle yhtään armoa. Vedän syvään henkeä ja suljen silmäni. Haluan vielä kerran haistaa miltä ilma tuoksuu, tuntea miten lempeä tuulen vire hellii kasvojani. Tietysti lentokoneen tuulenvire tulee tuulettimista, mutta kuitenkin. Ei sillä, että minulla tulisi ikävä tätä Jumalan hylkäämää paikkaa. Minähän pääsen kohta Jumalani, Allahin luo.

Katson kelloani. Sen sekunttikello näyttää kymmentä sekuntia. Nousen seisomaan. Yhdeksän sekuntia. Lähden kävelemään kohti koneen etuosaa. Kahdeksan sekuntia. Muistelen Muhammedin antamaa ohjetta: “räjäytä pommi etuosassa, että miehistö kuolee”. Seitsemän sekuntia. Lähden harppomaan kohti koneen etuosaa. Kuusi sekuntia. Vaihdan harppomisen nopeiksi juoksuaskeliksi. Viisi sekuntia. Tönäisen vanhan rouvan kumoon, joka tukkii käytävää. Neljä sekuntia. Kuulen etäistä huutoa koneen takaosasta. Kolme sekuntia. Olen koneen etuosassa. Kaksi sekuntia. Käännyn hiljaa kohti koneen takaosaa päin. Ihmiset tuijottavat minua hämmästyneenä. Yksi sekunti. Avaan takkini vetoketjun ja sen alta paljastuu itsemurhaliivi sen kaikessa kauheudessaan. Tunnen suura riemua nähdessäni muiden ihmisten kasvot, jotka ovat vääntyneet kauhusta. Nolla sekuntia. Kuulen vielä hetken etäistä kirkunaa kun painan nappia. Keltainen valo välähtää ja kaikki pimenee.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Novellikokoelma

-
Sotilas asteli varautuneena kauemmaksi turvallisuutta tuovan teltan ympäristöstä, kauemmaksi puiden suojaan kylmyyden kovettamaa tietä pitkin. Toisaalta hän rakasti vartiovuoroja, kun sai tilaa omille ajatuksilleen, toisaalta inhosi sitä jännittyneisyyttä ja pelkoa, mitä siihen liittyi. Sotilaan katse kiersi ympäristössä, etsi kaikkea poikkeavaa liikettä. Luotien repimät puiden kaarnat muistuttivat häntä käydystä taistelusta. Se muistutti häntä sodasta, sen julmuudesta, ikävästä kotiin. Se muistutti häntä halusta päästä pois rintamalta, vaimon ja lapsen luokse. Hän palautti ajatuksensa tähän hetkeen, jossa kylmyys nakersi hänen mieltään. Sotilas nosti takkinsa kaulusta ylemmäksi, jotta viima ei pääsisi koskettamaan kylmillä käsillään hänen kasvojansa. Hän kohdisti hetkeksi kaiken keskittymisensä kuuntelemiseen, mutta lintujen laulun lisäksi hänen korviinsa ei kuulunut  mitään huolestuttavaa. Kuitenkin hän kauhulla odotti vain sitä hetkeä, että jossakin pamahtaisi ja aseen tappava k...
Lue lisää

Novellikokoelma: Rakkauden muodot

-
                                              Rakkauden muodot 13 Hän oli prinsessani, mutta nyt hän on minun rakas enkelini. Sitä hän oli.  Katselin Millan tumman ruskeita silmiä, kun loppukesän viimeiset lämpimät auringon säteet valaisivat hänen kasvonsa. “Kuule Aada”, hän aloitti ja käännyin katsomaan häntä silmiin. Ne olivat niin kauniit, juuri oikea sekoitus syksyn lehtien oranssinruskeaa ja tammen rungon tumman ruskeaa. En olisi ikinä halunnut irrottaa katsettani niistä silmistä, mutta Milla kääntyi taas kohti aurinkoa ja naurahti. “Tää voi ehk kuulostaa vähän hupsulta, mut mä oon jo tosi pitkään halunnu vaaleanpunaiset hiukset” hän totesi sen hieman ujosti ja huomasin, että asia oli selvästi mietityttänyt häntä.  “Mun mielest ne sopis sulle tosi hyvin. O...
Lue lisää

Novelli

-
  Novelli – Kumpi eka mäen päällä! huusin ja säntäsin juoksuun. Pikkusisko kiljaisi ja ryntäsi perääni. Viiletin varvikkoista mäkeä ylös ja ehdin kukkulalle ensimmäisenä. Istahdin huohottaen kiven päälle odottamaan.     Toukokuinen auringonpaiste häikäisi silmiä ja kiurujen laulu kuului läheisten peltojen yltä. Kauempana virtaavan suuren puron hiljainen solina kantautui korviini ja muistin kaarnalaivat, jotka olimme eilen laskeneet sen matkaan. Missähän ne olivat nyt?    Pikkusisko ja äiti pääsivät vihdoin luokseni, ja etsimme kukkulan etelärinteeltä kohdan, josta näki kotitalolle ja jossa maaperä oli pehmeää. Nostimme siskon kanssa äidin tuomasta kassista molemmille pienet männyntaimet, jotka aioimme istuttaa.     Äidin muokattua maata sopivaksi laskimme taimet kuoppaan ja peitimme sen mullalla. Katselimme innoissamme kahta pientä, polvenkorkuisista puuvauvaa, joista kasvaisi vielä isoja puita, taloakin isompia!   ...
Lue lisää