Novelli

-
Novelli
Hän juoksi mättäiden yli, puikkelehti puiden väleissä. Kuusten oksat piiskasivat kyynelten kastelemia
kasvoja. Hän juoksi, pakoon todellisuutta, mutta vaikka hän kuinka kiihdytti vauhtiaan, hän ei päässyt sitä pakoon. Se seurasi häntä kaikkialle. Hän kuuli naurua korvissaan. Hän näki edessään ilkeät kasvot. Ja vaikka kaikki tuo oli tällä hetkellä vain kuvitelmaa, se oli hänelle melkein joka päivistä arkipäivää.
Metsä hänen ympärillään oli pimeä, ahdistava. Hän pysähtyi huohottaen, sydämen jyskytys kaikui korvissa. Hän käpertyi mättään päälle, painoi kädet korvilleen, huusi. Se auttoi. Hän katsoi käsiään, haavojaan. Ne olivat tuoreita. Hän oli itse tehnyt ne. Hän oli tehnyt ne niiden takia, jotka häntä joka päivä odottivat koulun portilla. Hän rankaisi itseään siitä, millainen oli, siitä, että oli erilainen. Vaikka se ei edes ollut hänen syytään.

Kävelen neulasten peittämää metsäpolkua lammelle päin. Metsä ympärilläni on hiljainen, rauhallinen. Kaukana edessä lammen vesi kimaltelee auringon paisteessa. Nappaan polun vierestä suuhuni kourallisen mustikoita ja jatkan matkaani lammen rantaan.
Maisema näyttää upealta. Istahdan rantakalliolle ja lasken repun selästä.
Katson käsiäni. Niissä on arpia. Ne ovat useita vuosia vanhoja, ja niitä on kuusi, yksi jokaiselle. Muistan päivän, jolloin tein ne. Silloin mieleni oli musta, enkä keksinyt muutakaan keinoa paeta todellisuutta. Nyt tiedän, että muitakin olisi ollut. Niiden arpien lisäksi on yksi, jota ei näy. Se on sisälläni, ja se on kaikkein syvin. Eikä se koskaan parane kokonaan. Muistot palaavat elävinä mieleen, ja ahdistus nousee pintaan.
Kaivan repusta juotavaa ja yritän saada ajatukset muualle. Täällä metsässä se on helppoa.
Menen kalliolle makaamaan ja laitan silmät kiinni, annan auringon lämmittää ihoa ja ajatusten vaeltaa jonnekin kauas, tulevaisuuteen.
Laineet liplattavat veneen kylkeä vasten. Istun pienessä soutuveneessä, edessäni istuu joku kasvot minuun päin. Hän virnistää minulle, ja loiskauttaa airolla vettä päälleni. Kiljaisen. Hän nousee seisomaan ja lähtee kävelemään luokseni. Teen tilaa ja siirryn lähemmäksi veneen reunaa. Hän istuu viereeni ja laittaa käden olkapäilleni. Istumme siinä pitkään, hiljaa, ja nautimme auringon lämmöstä. Aallot keinuttavat venettä, lämmin tuuli heiluttaa hiuksiani.  Hymyilen, koska elämä hymyilee. Hän ottaa käteni käteensä, tutkii mietteliäänä käteni arpia. Ei sano mitään. Minäkään en sano mitään. Hän ei vielä tiedä, mistä ne ovat tulleet, mutta ehkä voin joskus kertoa. Sitten, kun olen valmis puhumaan niistä.


Avaan silmät. Makaan edelleen kalliolla, lammen rannalla. Aurinko on mennyt pilveen.
Katson kauas, lammen yli, puiden yli, sinne, missä auringon säteet kurkkivat pilviverhon läpi.
Tulevaisuus näyttää kaikesta huolimatta valoisalta.

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Novellikokoelma

-
Sotilas asteli varautuneena kauemmaksi turvallisuutta tuovan teltan ympäristöstä, kauemmaksi puiden suojaan kylmyyden kovettamaa tietä pitkin. Toisaalta hän rakasti vartiovuoroja, kun sai tilaa omille ajatuksilleen, toisaalta inhosi sitä jännittyneisyyttä ja pelkoa, mitä siihen liittyi. Sotilaan katse kiersi ympäristössä, etsi kaikkea poikkeavaa liikettä. Luotien repimät puiden kaarnat muistuttivat häntä käydystä taistelusta. Se muistutti häntä sodasta, sen julmuudesta, ikävästä kotiin. Se muistutti häntä halusta päästä pois rintamalta, vaimon ja lapsen luokse. Hän palautti ajatuksensa tähän hetkeen, jossa kylmyys nakersi hänen mieltään. Sotilas nosti takkinsa kaulusta ylemmäksi, jotta viima ei pääsisi koskettamaan kylmillä käsillään hänen kasvojansa. Hän kohdisti hetkeksi kaiken keskittymisensä kuuntelemiseen, mutta lintujen laulun lisäksi hänen korviinsa ei kuulunut  mitään huolestuttavaa. Kuitenkin hän kauhulla odotti vain sitä hetkeä, että jossakin pamahtaisi ja aseen tappava k...
Lue lisää

Novellikokoelma: Rakkauden muodot

-
                                              Rakkauden muodot 13 Hän oli prinsessani, mutta nyt hän on minun rakas enkelini. Sitä hän oli.  Katselin Millan tumman ruskeita silmiä, kun loppukesän viimeiset lämpimät auringon säteet valaisivat hänen kasvonsa. “Kuule Aada”, hän aloitti ja käännyin katsomaan häntä silmiin. Ne olivat niin kauniit, juuri oikea sekoitus syksyn lehtien oranssinruskeaa ja tammen rungon tumman ruskeaa. En olisi ikinä halunnut irrottaa katsettani niistä silmistä, mutta Milla kääntyi taas kohti aurinkoa ja naurahti. “Tää voi ehk kuulostaa vähän hupsulta, mut mä oon jo tosi pitkään halunnu vaaleanpunaiset hiukset” hän totesi sen hieman ujosti ja huomasin, että asia oli selvästi mietityttänyt häntä.  “Mun mielest ne sopis sulle tosi hyvin. O...
Lue lisää

Novelli

-
  Novelli – Kumpi eka mäen päällä! huusin ja säntäsin juoksuun. Pikkusisko kiljaisi ja ryntäsi perääni. Viiletin varvikkoista mäkeä ylös ja ehdin kukkulalle ensimmäisenä. Istahdin huohottaen kiven päälle odottamaan.     Toukokuinen auringonpaiste häikäisi silmiä ja kiurujen laulu kuului läheisten peltojen yltä. Kauempana virtaavan suuren puron hiljainen solina kantautui korviini ja muistin kaarnalaivat, jotka olimme eilen laskeneet sen matkaan. Missähän ne olivat nyt?    Pikkusisko ja äiti pääsivät vihdoin luokseni, ja etsimme kukkulan etelärinteeltä kohdan, josta näki kotitalolle ja jossa maaperä oli pehmeää. Nostimme siskon kanssa äidin tuomasta kassista molemmille pienet männyntaimet, jotka aioimme istuttaa.     Äidin muokattua maata sopivaksi laskimme taimet kuoppaan ja peitimme sen mullalla. Katselimme innoissamme kahta pientä, polvenkorkuisista puuvauvaa, joista kasvaisi vielä isoja puita, taloakin isompia!   ...
Lue lisää