Pienellä kukkulalla (novellikokoelma)

Pienellä kukkulalla

Syntynyt

Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta paljaalle niitylle. Isla kirmasi iloisesti kiljuen pienen kukkulan laelle isänsä kanssa. Hän kellahti selälleen pehmeälle nurmelle ja nauroi iloisesti. Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin onnelliseksi. Isä lojui hänen vierellään ja hengitti raskaasti. Isla oli voittanut hänet. Isla nousi istumaan ja katsoi ympärilleen. Hänen takanaan vähän matkan päässä kohosi synkkä, vanha metsä. Hänen mielestään se oli pelottava. Isä oli aina sanonut, että metsään ei sovi mennä yksin. Synkkyys ei kuitenkaan häirinnyt Islaa, sillä hän istui auringonpaisteessa. Hän katsoi eteensä niityn yli. Sen toisellakin laidalla oli metsä ja tuon metsän takana oli koti.

                      Isä kertoi, että hänellä olisi pieni yllätys, josta olisi iloa Islalle vielä pitkäksi aikaa. Isla malttoi tuskin odottaa. Hän rakasti yllätyksiä. Isä kaivoi taskustaan oudon esineen. Hän selitti, että se oli tammenterho. Isla ei ymmärtänyt. Hän ei ollut ikinä nähnyt mitään, mikä näytti sellaiselta. Isä selitti, että siitä kasvaisi puu. Puu, jonka kasvua Isla voisi seurata koko elämänsä ajan. Isla ihmetteli, mihin puu tulisi. Isä ehdotti, että puu istutettaisiin siihen paikkaan, missä he nyt istuivat. Niin, että Isla voisi katsoa sitä aina kun menisi ohi. Niin, että Isla muistaisi aina sen kauniin ja onnellisen päivän, jonka he yhdessä viettivät tuossa paikassa, kukkulan laella.

                      Kun tammenterho oli haudattu, isä käski Islan juosta kotiin. Suoraan niityn halki ja metsän läpi. Hänen pitäisi mennä sisälle ja pysyä siellä. Islaa pelotti. Isä ei koskaan käyttäytynyt niin. Hänen silmissään oli jotain synkkää. Jotain, mitä Isla ei tunnistanut mutta joka näytti etäisesti tutulta. Isla tajusi, että oli nähnyt sen ennenkin, vain kerran tosin. Se oli sama pimeys, jota isä ei voinut piilottaa, kun setä valkoisessa takissa kertoi äidistä. Isla totteli. Hän nousi maasta ja lähti juoksemaan niityn halki. Hän totteli aina, kun isä käski. Hän ei ollut äidin kuoleman jälkeen kertaakaan vastustanut isää. Hän ei uskaltanut. Isä ei yleensä näyttänyt surulliselta tai vihaiselta, kun Isla oli vieressä. Islasta silti tuntui kuin tämä päivä olisi ollut ensimmäinen onnellinen yli vuoteen. Hän nimittäin näki seinien raoista enemmän kuin kukaan saattoi edes aavistaa.

                      Isla istui tuona viimeisen onnellisen päivän iltana kotonaan ja tuijotti ikkunasta. Hän odotti isää, joka ei tullut kotiin. Hänen mielensä oli tyhjä, kun oudot ihmiset tulivat ovelle. He halusivat, että Isla lähtee heidän mukaansa. Isla ei halunnut lähteä. Hän halusi isän luokse. Isla juoksi kovempaa kuin oli koskaan ennen juossut. Hän halusi löytää isän. Kun hän saapui pienelle kukkulalle, isää ei näkynyt missään. Hän sai huomata vain, että joku oli käynyt kastelemassa paikkaa, johon tammenterho oli haudattu. Paikkaa, jossa hän oli nähnyt isän viimeksi. Jopa hämärässä hän huomasi, että vesi oli punaista.

Elänyt

Viima puhaltaa niityllä. Se kutittaa ruohonkorsia ja heiluttaa puiden lehtiä. Taivas on pilvinen ja niitty täynnä varjoja. Pienen kukkulan päällä on puu. Se on tavattoman kaunis ja tavattoman surullinen puu. Sen tammen lehtien kaltaisia harvoin näkee. Ne ovat punaisia, eivät niin kuin ruskan värjäämät lehdet ovat. Ne eivät ole läheskään sellaiset kuin muiden puiden lehdet tähän aikaan vuodesta. Ne ovat aina kuin ruohokenttä verisen taistelun jälkeen.

Tänä syksyisenä päivänä lehdet eivät ole ainoa asia, joka roikkuu puun oksista. Puun oksan alla on jotain, mitä kukaan ei halua löytää. Siellä roikkuu jotain, mitä kukaan ei osannut pelastaa. Tätä surullista näkyä viima riepottaa kuin elämä ei olisi niin jo tehnyt.

Kuollut

Harvoin on niin pimeää kuin tänä yönä. Kello tikittää seinällä. Se on ärsyttänyt minua monta vuotta mutta äiti ei ole suostunut luopumaan siitä. Äiti sanoo, että se on hänen isoisänsä rakentama. Pitäisikö minua muka kiinnostaa jonkun sellaisen ihmisen tekeleet, josta en tiedä yhtään mitään? En tiedä edes hänen nimeään. Eikä se ole mikään ihme. Tässä perheessä ei muutenkaan puhuta mistään. Isoäiti on aina ollut hiljainen. Naapurit puhuivat joskus, että hänellä on ollut rankka elämä. Hän kuulemma menetti vanhempansa, kun oli pieni ja tyttärensä muutama vuosi ennen minun syntymääni. Hänen äidillään oli ilmeisesti syöpä, isästä tai tyttärestä puhuttaessa kaikki vaikenevat. Isoäiti vain istuu ja tuijottaa ikkunasta kaikki päivät. Joskus yritän miettiä, mihin hän katsoo. Siellä ei ole kuin metsää. Edes niitty metsän takana ei näy kunnolla. Puiden välistä näkee vain hädin tuskin vanhan puun, jossa ei ole enää edes lehtiä. Isoäidin ilme on aina odottava. Ihan kuin hän odottaisi jotain, joka on pian tulossa. Tietenkään hän ei oikeasti voi odottaa mitään. Mikään toimitus ei kestä kokonaista ihmisikää.

                      Kiipeän pienelle kukkulalle. Kompastun juureen, joka kohoaa maasta. Olisi pitänyt ottaa taskulamppu mukaan. Kompuroin ylös maasta. En halunnut ottaa mukaan mitään ylimääräistä, en tänä yönä. Tänä yönä haluan vastauksia. En tiedä voinko saada sellaisia täältä. En edes tiedä, onko kaikkiin kysymyksiini olemassa vastauksia. Tiedän vain, että joihinkin niistä on. Tiedän myös, että kukaan ei koskaan tule kertomaan niitä minulle.

                      Kuolevan puun alle jääminen ei ole ehkä paras tapa hoitaa asioita. En silti tiedä muuta keinoa. Olisikin opas, joka kertoo mitä tehdä. Tosiasia kuitenkin on, että minulla ei ole koskaan ollut sellaista. Suljen silmäni. Jos vain makaan tässä, ehkä kaikki helpottaa. Jos kuuntelen tarkkaan, kuulen varmasti jotain. Mikään ei kuitenkaan riko hiljaisuutta. Mikään ei riko pimeyttä. Olen jo vaipumassa syvään uneen, kun tunnen jonkin tippuvan otsalleni. Se on lehti. Tässä puussa ei ole ollut lehtiä vuosiin. Jopa pilkkopimeässä olen näkevinäni, että lehti on punainen.

Tuuli Vallo 16A