Nimettömän tarina (kalevalamittaista lyriikkaa)

Nimettömän tarina

1. Lähtö

Tämä laiva valtava,

planeettoihin verrattava,

miljoonia kantoi halki,

avaruuden ja pimeyden.

Matkustajat sotilaita,

ihmiskunnan palvelijoita.

Lähtivät sotaan julmimpaan,

ihmisyyttä uhkaavaan.

Sota-alus suurenmoinen,

tuhon konein somistettu,

sotilailla täydennetty,

ylpeä ja voittamaton.

Kaikki sotilaat nauroivat,

ylpeydessä rellestivät:

Taistelu helppo olisi,

nopeasti voitettava.

Sota-alus suurin, vahvin,

kaikista ylivoimaisin,

lähti Garon Viiden suuntaan,

sotatoimiin tuhoaviin.

Garon Viisi kaunis oli,

vihreä ja hengittävä,

elämää ja vettä täynnä.

Asuinpaikka täydellinen.

Ei kukaan Garon Viidellä,

kehdannut enää asua,

kukaan sille planeetalle,

ei tahtonut asettua.

Garon Viisi oli toisen,

koti olennon kauhean.

Sitä monet pelkäsivät,

syyttä he eivät varoneet.

Olennolla kauhealla,

monien painajaisella,

vain yksi tarkoitus oli,

se kaiken elämän omi.

2. Laskeutuminen

Sota-alus, tuhon tuoja,

saapui Garon Viidelle.

Planeettojen puhdistaja,

toi siivoojat ja polttajat.

Minä yksi heistä olin,

sotilaista hurraavista.

Veljieni kanssa minä,

tulin kansaani suojaamaan.

Me kannoimme kivääreitä,

kuumaa plasmaa sylkiviä,

aseistamme tarkimpia,

sodan uhrit surmaavia.

Me puimme panssareita,

peltipurkkeja raskaita,

henkemme säilyttäjiä,

niin ajattelivat kaikki.

Putosimme planeetalle,

syöksyimme ilmakehästä,

toimimme kuin ammukset,

ja kraatereista nousimme.

Me juoksujalkaa kuljimme,

ja nopeasti toimimme.

Tukikohdat pystytimme,

ja reviirit perustimme.

Ei vihollista näkynyt,

ei vastustajaa marssille.

Vaan mikä metsän lehdissä,

puissa, varjoissa tarkkaili?

Siirtokuntaan suuntasimme,

vanhaan kylään tutkijoiden.

Sieltä viesti saapui meille,

varoitus, sitten hiljaisuus.

Mitä kaikille tapahtui?

Mikä kaikkia uhmasi?

Vastauksia ei kaivattu,

mutta vastauksen minä sain.

3. Paluu

Siirtokunnan ympärillä,

aukiolla, metsässäkin,

maata peitti rihmasto,

tahmea, valkoinen rönsy.

Kuulunut ei yhtään ääntä,

vain haarniskojen kolina.

tuuli, lehtien kahina,

lähellä hento suhina.

Hetkeksi vain pysähdyimme,

ja tarkkailimme selustaa.

Kukaan meistä ei huomannut,

kun panssariin kiipi rihmaa.

Kenttäradio käynnistyi,

se rahisi ja viestin toi.

Kapteeni käski palaamaan,

tukikohdassa aseet soi.

Lähetimme koordinaatit,

osoitimme siirtokuntaan.

Paluumatkaa kulkiessa,

ilman rikkoi räjähdykset.

Tukikohdan edustalla,

lujan muurin vierustalla,

muut partiot kokoontuivat,

veljet asein kerääntyivät.

Metsän rajasta mateli,

puiden seasta laahusti,

ihmisyyttä pilkkaavat,

sanoinkuvaamattomat.

Elämänmuodot karmivat,

moninaiset kammotukset,

ihmiset, vaan ei enää,

hitaasti valuivat kohti.

Olennot jälkeen jättivät,

siirtyessään synnyttivät,

valkoisen vanan vaahtoa,

ja tahmeaa rihmastoa.

4. Nousu

Kammotukset, kauhistukset,

valkoisen rihman peittämät,

oliot, nuo hirvitykset,

kulkivat yhä eteenpäin.

Tukikohdan vartijoita,

sotilaita urheimpia,

seisoi suurilla seinillä,

vastaten suureen hyökkäykseen.

He kivääreillä ampuivat,

paljon lippaita tyhjensivät,

vaan vastus ei maahan jäänyt,

otus ei päätä tarvinnut.

Vastus oli jo voittanut,

olimme vastoin planeettaa.

Ei ollut Garon Viidettä,

planeettaa, jota pelastaa.

Palasimme alukselle,

sotalaivaan mahtavimpaan.

Kaikki eivät päässeet mukaan,

veljiä jäi taistelemaan.

Laivan nimi syystä oli,

suurenmoinen Puhdistaja.

Jos emme planeettaa saisi,

niin ei saisi mikään muukaan.

Nopeasti Garon Viisi,

suuri vihreä planeetta,

muuttui pelkäksi tuhkaksi.

Ei siellä enää eläisi.

Parakissa suruuni join,

sitä olon syyksi luulin.

Kohta meni kaikki järki,

sitten veljen verta maistoin.

Ihoni on rihmastoa,

suustani vuotaa vaahtoa.

Päässäni kaikuu huutoa,

mutta en kuule kuin kutsun.

Arttu Haarakangas 16A