Nimetön novelli

Avatessani silmäni oli valoisaa. Kirkas valo häikäisi minua ja minun täytyi totutella siihen hieman. Luulin nukahtaneeni pelatessani, mutta saadessani silmäni auki hämmästyin. En voinut uskoa silmiäni! Edessäni oli suuri laakso, joka oli vihreä. Tunsin ruohon kutittelevan jalkapohjiani ja pystyin haistamaan kukat ja kasvit. Tuuli puhalsi ohitseni. Hiukseni liehuivat sen mukana. Se laakso oli kaunein asia. mitä olen koskaan nähnyt. En ollut uskoa silmiäni. Luulin näkeväni unta. Yritin nipistää itseäni, mutta se vain sattui. Katselin ympärilleni. Kaikki tuntui todelliselta. Oliko tämä oikeasti unta?

                      Kuulen herätyskellon soivan. Heilautan käteni ja sammutan yöpöydälläni tärisevän kellon ja hieron silmiäni. Avatessani silmäni näen saman katon yläpuolellani. Se sama katto, jonka nään aina herätessäni. Tuijotan sitä useamman minuutin. Hukun ajatuksiini. Toivoisin olevani jossakin muualla kuin täällä. Havahdun todellisuuteen kuulen liikenteenä ääntä ulkoa ja nousen ylös. Menen kylpyhuoneeseen ja katson peiliin. Silmänaluseni ovat taas tummat. Pesen hampaani ja laitan vaatteet päälleni. Harjaan hiukseni ja laitan ne ponihännälle. Katsoessani peiliin muistan taas uudelleen olevani edelleen itseni ja kaikki itsessäni on kamalaa. Ruskeat hiukset, kalpea iho. Kuitenkin pidän vaatteistani. Punainen iso huppari ja collegehousut. Voin niiden avulla piilottaa itseni. Muuttaa näköäni siedettävämmäksi. Saadessani itseni valmiiksi, katson kelloon. Kauhukseni huomaan olevani kohta myöhässä. Nappaan mukaani nopeasti puhelimen, lompakon ja reppuni. Syöksyn ulos asunnostani ja juoksen rappuset alas. Jatkoin juoksemista bussipysäkille asti, mutta juuri kun bussi näin bussipysäkin. Bussi lähti. Nojasin käsillä polviini ja yritin palautua juoksusta ottamalla isoja henkäyksiä. Kirosin itsekseni. Odotin seuraavaa bussia ja menin sen kyydissä töihin. Pelkkä ajatuskin mitä tapahtuisi myöhästymisestä kammotti minua. Bussi matka oli tuskainen. En voinut ajatella muuta kuin myöhästymistä ja sen seurauksia. Olin ollut jo aikaisemminkin myöhässä ja tiesin mitä jatkuva myöhästely tarkoittaa. Saavuin vihdoinkin työpaikkani lähellä olevalle pysäkille ja aloin taas juoksemaan. Olin viimeisen käännöksen kohdalla ja käännyin näin työpaikkani vihdoin. Suuri toimistorakennus tuntui jatkuvan ylöspäin loputtomiin. Sen seinässä oli kyltti jossa oli yhtiön nimi: “Creative Games studios”. Kävelin reippaasti rakennuksen oville, astuin sisälle ja kiirehdin hissiin. Hissin nousemisessa tuntui kestävän ikuisuus. Pyyhin hikeä otsaltani ja katsoin ulos nousevaa aurinkoa ja kaupunkia, joka loistaa sen paisteessa. Tämä kaunis näky sai minut unohtamaan tämän maailman hetkeksi ja mielikuvitukseni vei minut jonnekkin muualle. Toiseen paikkaan. Missä minun ei tarvinnut huolehtia mistään. Olin vapaa.

                      Hissi pysähtyi. Olin vihdoinkin saapunut. Kävelin ripein askelin muiden ahtaiden ja värittömien konepaikkojen ohi ja hakeuduin kohti omaani. En nähnyt tiimini johtajaa kävellessäni huoneen läpi ja olin jo hieman helpottunut. Kääntyessäni omaa työtilaani kohti kuitenkin, siellä hän oli. Odottamassa minua. Hän nousi ja katsoi minua pitkään. Hänen katseensa ja ilmeensä kertoivat jo kaiken. “Miksikäs olette tällä kertaa myöhässä Johan?” hän sanoi ärtyneellä äänellä ja hän selvästi yritti hillitä itseään. “Olen erittäin pahoillani.” vastasin hänellä. En keksinyt mitään syytä miksi olin myöhässä, koska sellaista ei edes ollut. “Tiedätkö kuka joutuu ottamaan vastuun, jos te ette ole tehneet osuuttanne valmiiksi ajoissä? Häh?” Hänellä oli vieläkin tuima ilme. Hänen silmänsä tuntuivat kuin tikareilta, jotka tökkivät minua enkä pystynyt katsomaan häntä silmiin. Tuli hetken hiljaisuus. Tuntui siltä kuin hän olisi odottanut vastausta itsestään selvään asiaan. Sitten hän jatkoi: “Minä! Minä olen vastuussa teistä! Enkä minä aio vain yhden typeryksen takia menettää työpaikkaani. En voi ottaa tämän enempää riskejä. Tämä on viimeinen päiväsi täällä. Ymmärsitkö?!” Olin tolaltani. Miten tämä on mahdollista? Loppuuko tämä kaikki tähän? Kuitenkin kykenin vastaamaan “Kyllä” värisevällä äänellä ja katsoin jalkoihini. Yritin kaikin tavoin olla näyttämättä tunteitani. “Niin mitä sanoit?” Johtaja sanoi. Purin hammastani ja vastasin kuuluvasti kyllä. Johtaja nyökkäsi ja käski tehdä keskeineräisen työni loppuun. Hän katsoi muita työntekijöitä, jotka olivat alkaneet seurata tilannetta ja huusi heille: “Mitä te toljotatte? Vai haluaako joku muu lähteä? Häh?” Tämän kuultuaan kaikki . Istuin koneelleni. Henkäisin syvään. Avasin kansion, jossa keskeneräinen työni oli. Minut täytyi koodata.Se oli tärkeimmistä asioista mitä minulla oli. Rakastin ison urakan jälkeen lopputuloksen näkemistä. Keskityin täysin työhöni, enkä ajatellut mitä tekisin tämän jälkeen. Jatkoin aamuvarhaisesta iltamyöhään pelin koodaamista. Tunsin kuinka koodi muotoutui lopulliseen muotoonsa. Sain sen valmiiksi keskiyöllä. Kaikki muut olivat jo lähteneet. En vain voinut jättää viimeistä työtäni kesken ja antaa jonkun muun tehdä sitä loppuun. Venyttelin käsiäni ja lähetin viimeistellyn koodin johtajalle. Toivoin vain näkeväni joskus, miltä lopputulos näyttää. Pakkasin työtilastani tavarani. Katsoin viimeisen kerran sitä väritöntä ja ahdasta huonetta. Se ei kuitenkaan vaikuttanut enään siltä. Lämpimät muistot ja iloiset hetket palasivat mieleeni ja yhtäkkiä tila tuntui olevan täynnä värejä. Se oli ollut elämäni parasta aikaa ja tärkein paikka minulle. Lähtiessäni hymyilin tälle haikealle hetkelle ja jätin viimeiset hyvästit rakastamalleni työlle. Kotimatka tuntui loputtomalta. Tuntui kuin olisin jättänyt taakseni jotakin tärkeää. Päästyäni rappuset ylös ja sisälle pieneen asuntooni, menin makuuhuoneeseeni ja romahdin sängylle. Menetin kaikki voimani ajatellessani tätä päivää. Olin turhautunut. Vihainen. Mutta kaikkein eniten, olin surullinen. Makasin sängyssä eleettömänä. Saadakseni ajatukseni pois todellisuudesta avasin tietokoneeni ja aloin pelaamaan lempi peliäni Arch Magicia. Uppouduin peliin ja menetin kaiken tajun ajan kulusta. En edes tiedä kauan pelasin. Sitten kaikki oli mustaa.

                      Avatessani silmäni oli valoisaa. Kirkas valo häikäisi minua ja minun täytyi totutella siihen hieman. Luulin nukahtaneeni pelatessani, mutta saadessani silmäni auki hämmästyin. En voinut uskoa silmiäni! Edessäni oli suuri laakso, joka oli vihreä. Tunsin ruohon kutittelevan jalkapohjiani ja pystyin haistamaan kukat ja kasvit. Tuuli puhalsi ohitseni. Hiukseni liehuivat sen mukana. Se laakso oli kaunein näkemäni asia koskaan. En ollut uskoa silmiäni. Luulin näkeväni unta. Yritin nipistää itseäni, mutta se ei auttanut. Katselin ympärilleni. Kaikki tuntui todelliselta. Oliko tämä oikeasti unta? Aloin kävelemään alas laaksoon. Näin kaukana olevan rakennuksia. Ne eivät kuitenkaan olleet tavallisia rakennuksia. Ne olivat hirsistä rakennettuja taloja ja niissä oli olkikatot. En kuitenkaan kummastellut näkemääni, koska uskoin kaiken olevan vain unta. Paikassa oli myös jotain tuttua ja kotoisaan. En tiennyt miksi. Jatkoin matkaani kylää kohti. Askeleeni tuntuivat kevyiltä ja tuntui kuin kaikki huoleni olisivat vain kadonneet. Kasvoilleni levisi hymy. Saapuessani kylän lähelle näin ihmisiä. He olivat pukeutuneet vanhanaikaisiin vaatteisiin. Tutkiskelin kylää ja kävelin ympäriinsä. Kylän tunnelma oli rauhallinen. Tuntui kuin olisin oikeasti ollut siinä kylässä. Tunsin paljaissa jaloissani maan ja kuulin lintujen laulua sekä kyläläisten puhetta. Saavuin oletettavasti kylän torille. Aloin kiinnostumaan tästä paikasta ja kaikesta muusta mitä täältä voisi löytyä. Kummastukseni tästä todentuneisesta unesta rupesi unohtumaan ja halusin vain selvittää lisää tästä maailmasta. Kysyin yhdeltä myyjistä missä olin ja hän kertoi kylän nimen olevan Tyndrill. Hämmästyin tästä nimestä ja menit sanattomaksi hetkeksi. Se tuntui tutulta. Sitten muistin! Se oli kylän nimi Arch Magic pelissä! Aloin heti katselemaan ympärilleni. Huomasin samanlaisuuksia pelin kanssa koko ajan enemmän ja enemmän. Kiitin kauppiasta ja lähdin selvittämään asiaa tarkemmin. Tutkin koko kylän läpi ja se oli sama kylä kuin pelissä. Kaikki ihmiset, jotka olivat siellä olivat NPC-hahmoja pelissä. En ollut uskoa sitä. Näinkö unta pelistä?

                      Miettiessäni asiaa muistin, että tämä oli pelin aloituskaupunki. Täällä opitaan pelin alkeelliset toimet. Hahmoille puhuminen, liikkuminen ja kaikki muu tarpeellinen pelin aloittamiseen. Muistin myös pelin opettavan käyttämään valikkoa, josta pystyt katsomaan hahmosi tavarat ja hahmos tilastot, jossa näkyy esim. hahmosi voimakkuus, ketteryys ja taikavoimat. Yritin kutsua valikon auki ja eteeni avautui pelin valikko! Tämä alkoi tuntumaan enemmän ja enemmän oudolta unelta, mutta samalla todelta. Tuntui kuin olisin oikeasti pelissä. Pystyin katsomaan nyt karttaa ja etsin hahmon, joka antaa aloitus tehtävän. Lähdin hänen luokseen. Kylän tunnelma tuntui edelleenkiin yhtä todelliselta kuin aikasemmin ja se toi nostalgisen tunteen. En ole ollut siellä pitkään aikaan pelissä ja nyt tuntui kuin olisin oikeasti ollut siellä. Saavuin tehtävän antajan luo. Hän oli kylän johtaja. Vanha mies joka nojasi kyyryssä kävelykeppiinsä. “Olenkin odottanut jo sinun saapumistasi Ceoss!” Hämmästyin siitä nimestä, jolla mies kutsui minua. Se oli minun käyttäjänimeni pelissä. Pudistelin päätäni ja selvitin ajatukseni. Tervehdin miestä ja kysyin mistä hän tiesi minut ja tiesi minun saapuvan. “Sinut on valittu tähän tehtävään.” Hän sanoi ja hänelle nousi hymy kasvoilleen. “Tehtävään? Minut?” Olin jällee hämmästynyt. Tälläistä dialogia ei ollut koskaan pelissä. Kuitenkin ajattelin sen vain olevan oman uneni muutoksia, joten unohdin asian. “Niin juuri sinut. Sinun täytyy matkustaa Svyerin kaupunkiin. Siellä sinua odottaa kilta rakennuksessa Maryen. Hän kertoo sinulle mitä sinun täytyy tehdä seuraavaksi. “Ymmärrän. Miten minä pääsen sinne?” “Olen valmistanut sinulle kyydin vaunuilla. Täältä lähtevä kauppias vie sinut sinne. Lähdette sinne heti kun olet valmis.” “Pitäisikö minun vielä tehdä jotain täällä ennen kuin lähden?” “Jos sinulla on jotakin mitä sinun täytyy vielä tehdä täällä niin kauppias voi odottaa. Hän odottaa sinua torilla olevalla lähteellä.” “Hyvä on. Minä lähden saman tein sitten.” Aloin jo kääntymään kohti toria, mutta ennen kuin kerkesin edes kunnolla kääntyä kylänjohtaja oli antamassa minulle jotakin. “Ota tämä mukaasi. Se auttaa sinua seikkailullasi.” Hän ojensi minulle riipuksen, joka oli vahvistettu taijalla. Kiitin kylänjohtajaa ja aloin juoksemaan kohti toria. Laitoin riipuksen päälleni ja katsoin valikosta hahmoni päällä olevia esineitä. Siellä näkyi saamani koru. Se kasvatti kestävyyttäni. Saavuin kärryille. Kärryissä odottamassa näin kauppiaan. Hän oli suurikokoinen ja hänellä oli pitkä ruskea parta sekä viljahattu päässään. Hänen suuresta koostaan huolimatta hän oli erittäin mukava. Lähdimme matkaan ja matkalla kyselin häneltä monenlaisia asioita tästä maailmasta ja sen yhteensopivuutta Arch Magicin kanssa ei voinut enään kiistää. Olin innoissani pystyessäni olemaan tässä niin todelliselta tuntuvassa unessa ja se oli vielä Arch Magicin maailmassa! Tämä on unelmien täyttymys minulle.

                      Matka oli pitkä, joten nukuin vaunussa kasviksien ja maustepurkkien seassa hieman. Heräsin yllättäen kärryjen pysähtymisen ja hevosten hirnuntaan. Katsoin kankaan välistä miksi pysähdyimme. Yllätyksekseni edessämme oli maantierosvoja! “Jättäkää vaunut siihen ja häipykää täältä!” yksi rosvoista huusi. Kauppias oli peloissaan, mutta kuitenkin vastusti rosvojen vaatimusta. “En voi antaa näitä vaunuja teille! Näissä vaunuissa on suurin osa omaisuudestani!” Rosvoja ei kuitenkaan kiinnostaneet kauppiaan sanomiset tai hänen vastustelunsa. He nousivat hevostensa selästä ja alkoivat lähestyä kärryä. Heitä oli neljä. Yksi oli jäänyt hevosen selkään varmistaakseen, ettemme karkaa. Hyppäsin ulos kärrystä ja kiinnitin rosvojen huomion itseeni. Katsoin rosvojen tason. He olivat heikkoja, pelin alussa olevia vastustajia. “Saatte vain nämä kärryt vain kuolleen ruumini yli” Kauppias säihkähti sanomistani. “Oletko sinä hullu? Juokse pakoon kun vielä voit!” En kuitenkaan huomioinut miehen sanoja. “Luuletko pystyväsi tekemään meille jotain? Naurettavaa.” Rosvot alkoivat nauraa. He lopettivat nauramisen. “Tämä taitaa olla sitten viimeinen päiväsi tämän maan päällä!” huusi lähimpänä oleva rosvo ennen kuin he syöskyivät miekat kädessään kimppuuni. Tiesin tämän olevan unta Arch Magicista, joten tiesin voittavani heidät helposti. Ensimmäinen rosvo, joka oli kimpussanni heilautti miekkaansa päänsäpäältä ja väistin sen helposti. Löin häntä vatsaan tainuttaen hänet. Hänen kaaduttuaan maahan kaksi muuta rosvoa hyökkäsivat samaan aikaan. Väistin heidän miekkansa ja kolautin heidän päänsä yhteen. Hekin kaatuivat maahan. Huokaisin syvään. “Olisiko helpompaa jos vain luovuttaisit?” Käänsin katseeni viimeiseen rosvoon. Hän oli kuitenkin tähdännyt varsijousen minua kohti. “Kuole!” hän huusi ja ampui nuolen. En ollut huomannut hänen varsijoustaan enkä kerkeä enään väistämään nuolta. Tuntui kuin aika olisi hidastunut. Ajattelin vain itsekseni. Loppuuko tämä nyt tähän? Heräänkö minä tästä unesta jos tua nuoli osuu minuun? Tämä ajatus sai minut vain luovuttamaan. En edes yrittänyt väistää nuolta, vaikkei siihen edes ollut aikaa muutenkaan. Olin jo valmis palaamaan takaisin todellisuuteen. Ennen kuin kerkesin huomaamaan mitään eteeni ilmestyi nainen, joka torjui nuolen kilvellään. “Mitä sinä oikein teet?! Etkö huomaa, että he ovat vaarallisia?” nainen huusi minulle. Havahduin kuullessani hänen äänensä ja huomasin hänen torjuneen nuolen. Katsoin naista. Hänellä oli pitkät blondit hiukset. Hänen päällänsä oli rengashaarniska. Hänellä oli kädessään keihäs sekä suuri kilpi. Nainen katsoi minuun. “Mene takaisin kärryyn niin min-” Naisen lause jäi kesken hänen huomatessa varkaan pakenevan. Hän huusi ystävilleen ja he lähtivät varkaan perään. Loput naisen ystävistä tulivat omilla kärryillään kauppiaan kärryjen viereen. “Me hoitelemme nämä varkaat. Teidän ei enään tarvitse huolehtia heistä. Päihitettekö te itse nämä muut varkaat?” Nainen hämmästeli. Nyökkäsi. “Miten ihmeessä? Eihän teillä ole edes miekkaa.” Nauroin hieman hermostuneena. Yritin selittää tilanteen naiselle. “Ymmärrän. Mutta meidän täytyy viedä nämä rosvot Svyeriin ja saada paennut rosvo kiinni, joten meidän täytyy lähteä. Saanko kysyä teidän nimeänne?” “Toki, se on Joh-, siis Ceoss.” Meinasin tottumuksesta kutsua itseäni Johniksi. On vaikeaa tottua uuteen nimeen näin nopeasti. “Saanen kysyä teidän nimeänne? Te kuitenkin pelastitte minut.” Kysyin naiselta ja hymyilin lempeästi. “Olen Vivian.” “Toivottavasti näemme taas, Vivian” Vivian nyökkäsi ja lähti kärryjen mukana seuraamaan ystäviään, jotka jahtasivat vatasta.

Jatkoimme matkaamme kohti Svyeriä. Olin väsynyt rosvojen kanssa olleesta välikohtauksesta, joten palasin kärryihin ja jatkoin nukkumista. Noustessani ylös kuulin monien kärryjen ja ihmisten ääntä. Siirsin vaunujen kangasta edestäni ja edessäni oleva näky oli henkeä salpaava. Suoraan edessäni oli Svyerin kaupunki! Oi kuinka kaunis se olikaan. Se tuntui kauniimmalta kuin pelissä. Ja todellisemmalta! Olenko oikeasti juuri aloittamassa samanlaisen suuren seikkailun niin kuin pelissäkin? Olin niin innoissani, etten meinannut pysyä asioissa. Halusin vain juosta suoraan kaupunkiin ja nauttia siitä sieluni kyllyydestä. Maltoin kuitenkin odottaa. En halunnut jättää kilttiä kauppiasta yhtäkkiä ja hävitä kaupunkiin. Istuin kauppiaan viereen. “Eikö Svyern olekin mahtava kaupunki?” kauppias kysyi minulta ja hänkin vaikutti ihailevan kaupunkia yhtä paljon kuin minäkin. “Kyllä!” Me molemmat ihailimme kaupungin kauneutta hymyillen. Saavuimme kaupungin porttien edessä olevien kärryjen taakse. Kaupunkiin oli menossa muitakin kauppiaita. Odottelimme jonossa vuoroanne ja noin tunnin kuluttua saavuimme portin luokse. Portilla olevat vartijat pysäyttivät meidät ja kysyivät kauppiaalta kauppakirjoja. Hän kaivoi ne esille laukustaan ja ojensi ne vartijalle. Vartija tutki papereita hetken ja sitten ojensi ne takaisin. “Voitte jatkaa kaupunkiin.” Niin me sitten jatkoimme matkaamme. Kaupungin suuret rakennukset olivat mahtavampia ja kauniimpia läheltä. Pystyin vaan katsella ympärilleni suu ammollaan ja ihailla kaupungin tunnelmaa. Kuljimme kaupungin läpi kulkevaa tietä sen keskustaan. Siellä oli suuri tori, jossa oli myytävänä monenlaisia asioita alkaen leivonnaisista aseisiin ja taika esineisiin. “Kiitoksia kyydistä.” sanoin kauppiaalle ja hymyilin. Hän hymyili minulle takaisin. “Sinun tulisi kiirehtiä kilta rakennukselle. Löydät sen, kun menet torin läpi. Et voi olla huomaamatta sitä! Se on tämän kaupungin suurin rakennus.” Nyökkäsin hänelle ja aloin juoksemaan torin läpi. Vilkutin hänelle juostessani hyvästit ja hän vilkutti takaisin.

Juoksin torin läpi ja katselin ympärilleni. Rakennukset olivat paremmin rakennettuja kuin Tyndrillissä ja tunnelmakin oli eri. Ihmisiä oli kaikkialla. Jostain kuului iloista musiikkia ja toisesta suunnasta lasten naurua. Tällaista tunnelmaa ei ole missään muualla! Saatuani nautittua kaupungin tunnelmasta tarpeeksi, aloin etsiä kilta rakennusta. Sitten näin sen. Rakennus, johon mikään muun kaupungin rakennus ei vetänyt vertoja. Se oli korkein rakennus koko kaupungissa! Aloin kävelemään kohti rakennusta ja kun saavuin sen kohdalle vedin syvää henkeä. Laitoin käteni sen suurille metallisille kahvoille. Tunsin kahvojen kylmän metallin käsiäni vastaan. Aloin vetämään niistä. VIhdoinkin seikkailuni alkaa!

Joel Salven 16B