Hiljainen Maa -novellikokoelma

Tämä novellikokoelma sisältää muutaman kertomuksen Maasta, joka hiljenee.

• Perhosen aika

• Maapallo

• 2200-luvulla

Perhosen aika

Toukkana koputtelin koteloni ovea. Ei ollut vielä aikani hypätä lentoon, mutta en jaksanut enää nukkua. Siispä kuuntelin ja katselin varjojen liikettä. Taivaan ilmalämpöpumppu puhalsi ilmaa koteloni kotipuuhun ja heilutteli vihreiden riekaleiden varjoja hauskan näköisesti. Joidenkin tuntien aikana märkä taivasmehu satoi ympärilleni ja silloin nukuin hetkisen. Sateen jälkeen pystyin haistamaan raikkaan kesäillan tuoksun ja tuntemaan yläkerran kaasupallon lämmittävät säteet kasvoillani. Hymyilin, nauroin hieman ja nukahdin uudelleen.

      Kun heräsin, oli koteloni ovi vihdoin auki. Minä kurkkasin ja laskin itseni takaisin koteloon. Kurkkasin uudelleen ja uudelleen ja viimein viidennellä kurkkauksella uskalsin nousta pois. Ihana, ihmeellinen maailma, jota olin odottanut pitkään, oli viimeinkin avoin minulle. Kömmin ulos kotelostani ja istahdin oksalle. Näin maan kukkivat pisamat, luonnon kimaltavan juomakulhon ja suuret kallion lapset.

       Katselin ympärilleni hymyillen, kunnes katseeni vaelsi vierelleni. Maailman kauneimmat siivet olivat ilmestyneet selkääni. Värit maalasivat kuvioita niiden pinnalle ja reunukset olivat kuin pitsiä. Hurmoksessa nousin hitaasti oksan reunalle, heilautin siipiäni ja hyppäsin. Ensimmäisen lentoni aika oli tullut. Tipuin kovaa vauhtia kohti maata ja yritin heiluttaa siipiäni mahdollisimman kovaa. Heilutin, heilutin ja heilutin, mutta maa lähestyi yhä uhkaavammin. Kului hetki, ja toinenkin, ja lopulta pienen pieni perhonen tömähti maapallon iholle.

      Epäonnisen ensilennon jälkeen suoristin selkäni ja kuuntelin, kuinka viereisen puun mustat siivekkäät nauroivat minulle. Antaa nauraa, ajattelin. Vielä minä heille näyttäisin. Kun puhdistin siipiäni tomusta ja valmistauduin seuraava yritystä varten, suuri varjo lankesi ylleni. Kangistuneena katsoin olkani yli ja huomasin takanani jättimäisen möhkäleen poikasen. Sen varjo peitti yläkerran kaasupallon valon ja lakastutti pisamat vierelläni. Se katseli minua ja sitten karjaisi jotain toiselle möhkäleelle. Vielä suurempi möhkäle asteli viereeni ja sitten he yhdessä mittailivat ja arvioivat minua. Kiivaasti huutelin heille ajatukseni ja solvaukseni, mutta yksikään niistä ei kantautunut kuuleviin korviin. Typerät möhkäleet.

      Kolmannen möhkäleen lähestyessä verkollisen kepin kanssa arvasin, että oli aika paeta - nyt jos koskaan oli siipien toimittava. Juoksin hetken maapallon vehreiden karvojen päällä ja pian ponnistin yhden päältä komeaan hyppyyn. Heilutin siipiäni vimmatusti ja tunsin jälleen, kuinka maa lähestyy. Mutta silloin, juuri silloin, siipeni saivat alleen ilmaa. Minä lensin! Kiihdytin lentoni äärimmäisiin nopeuksiin ja karkasin kamalan verkkokepin kohtalolta. Enää minua ei voinut pysäyttää.

      Lensin koko kaasupallonnousun ja kaasupallonlaskun välisen ajan, ja ennen viimeistä valonsädettä istahdin kallion reunalle. Edessäni oli suuri ja kimaltava luonnon juomakulho, jonka pinnan alla sukelsi miljoonat limaiset uimarit. Pinnan yläpuolella leijui tuhansia kärttyisiä pörriäisiä ja rannalla seisoi muutama inhottava möhkäle tuijottamassa kulhon toista rantaa ja maapallon katon värejä. Möhkäleet hymyilivät, mutta selkeästi niillä oli pahat mielessään. Ei kulunut montaa kaasupallon valaisemaa hetkeä, kun toinen möhkäleistä kaatoi likavesipurkkinsa järveen. Purnukoita oli monta, niissä oli ilmeisesti möhkäleen asumuksen jätteitä. Yritin huutaa heille, että noin ei saa tehdä, sillä juomakulhosta tulee likainen, mutta jälleen ääneni oli liian hiljainen. Möhkäleet suorittivat askareensa ja painuivat takaisin asumukseensa. Kaasupallon lähettämä viimeinenkin säde painui pimeyteen ja yö saapui.

     Aamulla minä en enää herännyt. Yön aikana muutama möhkäle oli retkellä, ja minä päädyin toisen jalkasuojan pohjaan. Ei se kovin paljoa sattunut, mutta muutaman kaasupallonlaskun olisin vielä tahtonut nähdä. Eniten minua suretti se, etten voinut koskaan kertoa möhkäleille siitä suuresta virheestä, mitä he tekevät. He eivät ehkä tiedosta sitä itse, mutta lopputulos ei voi tuolla tahdilla olla muu kuin pimeys. Pikkuhiljaa viimeinenkin perhonen tallataan ja viimeinenkin luonnon ääni vaikenee. Lopulta ääniä ei enää kuulu ja maailma hiljenee. Ja kun maailma on hiljaa, maailma kuolee.

Maapallo

Kauan sitten minä lauloin. Lauloin avaruuteen, lauloin Linnunradalle, lauloin Auringolle. Laulu kantoi läpi vehreän sieluni, yli ihmeellisen mieleni ja aina villien ajatusteni dyyneille. Hiukseni hulmusivat laulun tahtiin ja minä olin onnellinen. Pian yksinäisyyteni kävi kuitenkin liian suureksi ja päätin antaa elämän tulla. Minä toin kalat meriini, linnut taivaalleni ja nisäkkäät maalleni. Annoin elämän virrata ja pitää minusta huolta. Mutta silloin, Auringon hymyillessä minulle ja elämäni kukoistaessa, syntyi ihminen.

      Nykyisin maani on täynnä inhottavaa ihottumaa. Bakteerit vilisevät ympäriinsä ja valloittavat jokaisen maisemani. Ne ryöstävät elämän rakkaimmiltani, ne tuhoavat mieleni, sieluni ja ajatukseni. Ne tuhoavat minut ulkoapäin, mutta minä tuhoudun myös sisältä. En enää näe, mutta kuulen ja tunnen. Minä itken, sadan sateeni maan pinnalle ja puhallan myrskyni merille. Sieluani poltetaan ja kaadetaan ja yhä vähemmän minä saan happea. Kuumeeni nousee ja minä itken.

      Katumuksia ei kuitenkaan mielestäni kovin montaa löydy. Mutta sen yhden olisin voinut jättää tekemättä, ihmisen. Bakteeri, imbesilli, ihottuma, loinen: niitä kaikkia on ihminen. Kesyttää sitä ei enää voi, mutta poistaa kyllä. Ja niin minä kaikilla voimillani aion tehdä. Minä aion vielä laulaa ja minä aion vielä rakastaa. Mutta ihmistä, sitä minä en enää koskaan voi rakastaa.

      Moni bakteerin kaltainen on alkanut jo puhua muille minusta. He kertovat, kuinka minä kärsin ja mitä minun hyväkseni pitää tehdä, mutta muut eivät välitä. Välinpitämättömät ovat niitä, jotka eivät ole kaunista luontoani nähneet. He eivät tunne rakkauttani eivätkä koskaan ole kuulleet lauluani. Monen vuoden ajan koitin heille laulaa, mutta he peittivät ääneni ja tukahduttivat tunteeni. En enää jaksa laulaa, niin kovin väsynyt olen. Jätteet heitetään mieleeni, sieluni tuhotaan ja lauluni vaiennetaan. Yritän kaikin voimin taistella vastaan, mutta pian en jaksa enää jatkaa. Pian minä hiivun, minä sammun ja minä kuolen. Kaikki kauniit maisemani katoavat, kaikki rakkaani unohtuvat ja lopulta minäkin menen. Pian minä kuolen.

2200-luvulla

Yhden käden sormet riittävät laskemaan kuinka monta vuotta minä olen. Minä olen viisi ja nimi on Liisi. Me asutaan kaupungissa, mutta äiti on kertonut, että kaksisataa vuotta sitten oltaisiin asuttu maalla. En kyllä ymmärrä miksi, koska ei siellä ole muuta kuin kuivaa aavikkoa. Katsottiin joskus pienenä äidin kätkemää luonto-ohjelmaa, mutta isä poltti videon, kun vakavat sedät kielsivät turhien asioiden omistamisen.

      Päiväkotiin matkalla isä ajoi ja äiti istui etupenkillä. Meillä oli vähän kiire, mutta ei vielä liikaa. Katselin ulos paksusta ikkunasta ja yritin kuvitella, millaista elämä oli ennen. Tien varressa seisovalla puulla oli varmaan joskus ollut vaatteet. Jotakin vihreää niiden päällä on kaikissa niissä valokuvissa, joita äiti on näyttänyt. Taivas näytti kuvissa värikkäältä, mutta nyt se on vain harmaa. Joskus siellä näkyy purppuran värisiä savupilviä, mutta silloin kuuluu hälytys ja pitää laittaa verhot kiinni.

      Haluaisin joskus pelata palloa ulkona, mutta sinne ei pääse enää muut kuin ne hassun näköiset suojavaatteisiin pukeutuneet miehet. Autollakin pitää mennä aina putkiloon, ennen kuin voi nousta kyytiin tai pois kyydistä. En ymmärrä miksi joskus maapallo oli tosi kaunis ja ulkona sai leikkiä niin paljon kuin halusi, mutta nyt kaikki on rumaa ja tylsää. Äiti sanoo, että itsekkäiden ihmisten itsekkäät teot aiheuttivat kaiken, mutta minusta on vaikea uskoa, että kaikki oli itsekkäitä. Ehkä itsekkäitä oli vain enemmän ja ne toiset eivät saaneet sanottua mitään niille itsekkäille.

      Päiväkodissa kerrottiin päivällä löytöretkistä. Joku mies oli kuulemma joskus seilannut suuren meren yli toiseen paikkaan ja sitten sen perässä meni monta muuta sinne. Tarina kuulosti muuten ihan uskottavalta, mutta miten sen miehen vene on voinut pysyä pinnalla, kun merien vesi on syövyttävää eikä siihen saa koskea? En uskonut päiväkotitädin selitystä siitä, että ennen meri oli turvallinen väylä seilata ja päätin olla luottamatta tädin hölynpölyyn enää.

      Loppupäivä kului vauhdikkaasti ja äiti ja isä tulivat ajoissa hakemaan kotiin. Ajettiin samaa tuttua reittiä kotiin ja kotona odotti taas kymmenen minuutin autossa istuminen, kun putkilo puhdisti sen. Yritin ajatella jotain kivaa, mutta koko päivän ulkotilojen harmauden ajattelu sai minut surulliseksi. Putkilon väläyttäessä vihreää valoa poistuttiin autosta ja mentiin sisälle. Ulkona oli hiljaista ja maailma näytti kuolleelta.

Saga Laitinen 16B