Nimetön novelli

Koivut heiluvat sateisessa syystuulessa hautausmaan kiviaidan takana. Sami kävelee vanhaa muhkuraista tietä kohti hautausmaan portteja. On kylmä, on märkää, mutta nämä ovat toissijaisia asioita. Hänen mielessään pyörii vain muistoja ja kysymyksiä. Rakkaita muistoja  mukavista hetkistä ja jännittävistä reissuista. Vaikka hän kuinka yrittää pitää muistoistaan kiinni, jokainen hyvä muisto hautautuu kysymysten ja syyllisyyden tunteen alle. Mitä jos olisin tehnyt toisi? Mitä jos en olisi koskaan mennyt sinne? Mitä jos en olisi koskaan tavannut häntä? Voisikohan hän vielä olla elossa?  Jossittelu ei auta, Sami tietää sen.

Ainaisten kysymysten lomasta putkahtaa Samin muistoista kauhein. Se päivä.

Maanantai 27.7

Hän juoksee, hän ei voi tehdä muuta kuin juosta. Selän takaa kuuluu huutoa, kiljumista, paukahduksia. Laseja särkyy ja tuoleja lentelee. Täydellinen kaaos on vallannut paikallisen ravintolan edustan. Katuvalot paistavat Samin naamaan kuin kuulustelulamput hänen juostessa kadunkulmaa kohti. Hän kääntyy kulman taakse, hän yrittää rauhoittua, yrittää olla miettimättä mitä tapahtui. Ainoa asia Samin mielessä on selviytyminen. Selviytyminen tästä sotkusta.  

Kysymykset piinaavat. Ne ovat piinanneet Samia siitä päivästä lähtien. Hän on yrittänyt selittää ja vakuuttaa itselleen, että mitään ei ollut tehtävissä. Että tämä olisi tapahtunut ilman häntäkin. Sisimmässään Samin kuitenkin tietää, ettei hän syytön tapahtumaan ole. Se mitä ravintolassa tapahtui, tapahtui hänen menneisyytensä takia. Kaikki ne tatuoitujen steroidi rottien käskyt, kaikki ne hämärät diilit, kaikki ne kyseenalaiset tehtävät. Kaikki johtivat tähän, parhaan ystävän menetykseen.

Sami havahtuu Jenna vihaiseen huutoon. Jenna kävelee tarmokkaasti mustassa mekossaan Samin luo ja aloittaa saarnansa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Sami ja Jennaa tapaavat sen päivän jälkeen. Jennan on pidättänyt surua ja vihaa lähes kahden viikon ajan.. Ja nyt se purkaantuu täydellä voimalla kohti Samia.

Jennan saaran loppuu kirkonkellojen pahaenteiseen ääneen. Seremonia on alkamassa. Jenna antaa Samille viimeisen, tuomitsevan, syyllistävän katseen. Katse ei jätä tilannetta epäselväksi. Sami ei ole tervetullut. Samia ei haluta osaksi rakkaan perheenjäsenen viimeistä siunausta.

Vettä sataa yhä enemmän ja enemmän. Muutaman metrin päässä olisi katos. Samia ei kiinnosta. Hän antaa veden tippua päällensä, ikään kuin rangaistuksena kaikesta tapahtuneesta. Niin kuin se muka pesisi kaiken sen syyllisyyden pois. Hautausmaan kiviaitaan nojatessa syyllisyyden tunne vain pahenee. Kaikkialla Sami näkee vain oman syyllisyytensä. Hautausmaata ympäröivät ikivanhat koivut näyttävät osoittavan, kiviaitaan muodostuva naama tuijottaa ja ohitse kulkevien autojen kuljettajat tuomitsevat katseillaan. Tässä hetkessä kaikki syyttävät Samia.

Samin elämä on ollut vauhdikas ja täynnä seikkailuja ja draamaa. Elämä on tarjonnut Samille mahtavia seikkailuita, draamaa ja hyviä ja huonoja kokemuksia. Kaikki elämän käänteet Sami on kokenut parhaan kaverinsa kanssa. Nyt hänet ollaan haudattu ja hän on lopullisesti poissa. Synkkä tunne siitä, että Sami olisi syyllinen tapahtuneeseen. Tunne siitä, että Sami petti parhaan kaverinsa. Kaverin joka on aina tukenut häntä. Kaverin joka on aina pitänyt samin puolia. Tämä tunne imee viimeisenkin energiat mitä Samilla on jäljellä. Jopa seisominen tuntuu lähes mahdottomalta.

Hautajaisista Sami oli tullut hakemaan helpotusta kaikkiin mieltä painaviin tunteisiin ja kysymyksiin. Hän toivoi saavansa anteeksiantoa ja hyväksyntää. Hautajaisista hän kuitenkin lähti vain yhä kasvavan syyllisyyden tunteen ja loputtomien kysymysten kanssa.

Matka hautausmaalta ei ole kummoinen. Pari sataa metriä hautausmaan kuhmuraista tietä, käännös oikealle ja sillan ylitys. Sami oli kulkenut tämän reitin lukemattomia kertoja. Matka ei ollut koskaan tuntunut niin pitkältä. Hän ylitti tien ja jatkoi matkaa sillalle. Sillan puolivälissä Sami pysähtyi. hän katsoi lahden toiselle puolelle. Tämä oli tuttu näky, mutta Sami ei ollut tunnistaa sitä. Aallot iskivät kiviä vasten. Järven vesi ei ollut ikinä näyttäny yhtä tummalta.

Lauri Tikka 16A